Pitkästä aikaa nukuin pitkään ja hartaasti. Pari edellistä yötä olenkin valvonut myöhään lasten vuoksi. Ei mitään uniongelmaa vakavampaa onneksi ja nyt on vielä loma...

Mieleni on vihdoinkin tyyni ja hiljainen kevään myrskyn jälkeen. Pystyn jälleen keskittymään myös itseeni ja oman hyvinvoinnin etsimiseen. Saan olla iloinen siitä, että olen edellisten vuosien aikana tehnyt paljon käytännössä sellaisia ratkaisuja, jotka ovat lisänneet omaa hyvinvointiani ja vähentänyt omaa taakkaani, niin että ne vähäiset voimavarat on jääneet perheen käyttöön.

Olen oikeastaan sanaton, juuri nyt koen aitoa iloa ja hyvinvointia tässä hetkessä. Kiitollinen olen monesta jo selvinneestä asiasta lasten elämässä ja siitä ettei heidän elämänsä järky enää keväisestä sen enempää, asiaan on löytynyt ratkaisu ja toivon sen nyt sitten pitävän. Kiitollinen olen omasta hyvinvoinnistani ja siitä, miten olen oppinut käsittelemään vaikeita juttuja itsekseni. Kiitollinen olen juuri nyt tästä hetkestä, rauhasta ympärilläni ja hyvinvoinnista. Toivon tämän jatkuvan pitkään.

Samalla herää kysymys, pieni sellainen. Mitä minä teen elämälläni? Miten ansaitsen elantoni jatkossa? Olen tietoisesti joutunut sulkemaan useita ovia jälkeeni ja jättämään hyvästejä mahdollisille ansioille, koska minusta ei vain ole enää niiden hommien tekemiseen.

Jotakin kuitenkin haluan tehdä elämässäni myös niin, että siitä saan palkan ja kykenen elämään sillä. Kysymys onkin suuri, mitä? Mitkä on ne minun juttuni kaiken jälkeen, mihin minusta on enää ihmisenä ja työn tekijänä?

Uudelleenkouluttautuminen ei houkuttele taloudellisen kurjistumisen vuoksi ja sen vuoksi, että jo nyt osa lapsista opiskelee itse ja olisi täysin mahdotonta minun enää sujuttautua mukaan tuohon pakettiin, talous ei sitä kestä, kun ei se meinaa nytkään kestää useamman lapsen koulumaksuja, joita tulee väistämättä.

Ärsyttää joskus niin kovin, kun aina ja jokaisessa asiassa esteeksi muodostuu raha ja sen puute. Joo, rahaa saa menemällä töihin, mutta se ei niin yksinkertaista minun kohdallani. Voisin jossitella loputtomiin, jos niin ei olisi käynyt, olisin tälläkin hetkellä tyytyväisenä? työssä. Mutta, kun nyt aikanaan niin kävi, olen tässä ikävässä tilanteessa ilman omaa syytäni. Olen yrittänyt parhaani, olen kokeillut erilaisia juttuja ja todennut, etten pääse enää siihen normaaliin takaisin, se on kohdallani täysi mahdottomuus.

Kuitenkin haluan jotakin tehdä, sellaista mistä pidän ja mistä saisin sen palkkani. Keväällä olin tosiaan työkokeilussa omasta tahdostani, ja lopputulos oli, etten enää halua kokea samanlaista nöyryytystä toiste. Se oli kamalaa, olla työssä ilman palkkaa, vain 9 euroa kulukorvauksina päivästä. Minun kohdallani se kulukorvaus tarkoitti sitä, että bensiiniin ja siis työmatkoihin upposi tuo summa, edes eväitä en kyennyt hankkimaan enää sen jälkeen kun sain yllättävän pysäköintivirhemaksun paikasta, johon olen jo vuosia autoni jättänyt. Työkokeilusta ei ollut minulle muuta hyötyä, kuin sen tosiasian toteaminen, että jo 6 tunnin työpäivä on liikaa omalle voinnille. Se on sen neljä tuntia, minkä kykenen tehokkaasti työskentelemään ilman väsymyskohtausta.

Elämääni varjostaa siis rajoitteet, joiden kanssa olen oppinut elämään arkea kotosalla. Toivoisin niin kovin saavani sen juuri itselleni sopivan työn, mutta ainakin tällä hetkellä pääni lyö tuon asian kanssa tyhjää. En sitten millään keksi, mitä edes tahtoisin työkseni tehdä tulevaisuudessa?

Jotakin, josta saa palkan ja työ on mieluisaa ja sitä jaksaa sitten puurtaa pidempäänkin vajailla tunneilla. Mahdotonta, sanoo oma järkeni tähän. Jotakin kuitenkin pitäisi keksiä ja löytää ratkaisu tähänkin pulmaan? Osa-aikainen työ mahdollisimman hyvällä palkalla, on kovin epärealistinen ajatus.

Tahtoisin kuitenkin jotakin tehdä ihan työksi asti, mutta aivoni eivät sen suhteen raksuta yhtään. Enkä edes tiedä, kuka voisi minua tämän pulman kanssa auttaa? Pää kun lyö niin tyhjää.

Olen nyt jokusen vuoden yrittänyt sinnitellä ja ymmärrän, että on aika antaa periksi, myöntää tosiasiat itselleni sellaisina kuin ne on ja alkaa miettiä jotakin muuta. Jäljelle jääkin sitten vain se suuri kysymysmerkki, että mitä muuta minä voisin sitten elämässäni tehdä?