Kevät on ollut erittäin rankka ja siitä olemme selvinneet hienosti.

Itselleni on viimeviikkoina tapahtunut jotakin, jonka myös lapset huomaavat päivittäin. He sanovat, että olen muuttunut, olen paljon iloisempi ja vapautuneempi ja tottahan se on onkin.

Selitys on hyvin yksinkertainen omalle muutokselleni. Päästin irti, opettelin päästämään irti ja vetämään omat rajani uudelleen. Olen opettelemalla opetellut keskittymään itseeni ja omaan hyvinvointiini arjessa ja keskittymään ainoastaan siihen mikä on tärkeää. Olen opetellut olemaan välittämättä lasten isän kiusaamisesta ja hyväksymään sen osaksi elämää, siitä ei pääse eroon, sitä pitää vain sietää niin minun kuin lastenkin. On vain kestettävä ja tuettava lapsia heidän elämässään. On hyväksyttävä se, että lapset menevät isälleen kuin suden suuhun ja minä vain sitten omilla viikoilla paikkailen haavat, niin fyysiset kuin henkisetkin. Se on lasten elämä ja samalla minun.

Isän kiusanteko on osa meidän perheen normaalia elämää, meidän näköistä elämää arjessa ja olen myös lopettanut salailun. Totean asiat sellaisina kuin ne ovat myös muille ja kohautan olkiani. Lapset kärsivät, mutta mitä sitten? Tilanteeseemme ei ole olemassa muuta tapaa kuin asioiden  hyväksyminen.

Lapset käyvät erittäin kovan elämänkoulun jo lapsuudessaan, käyvät terapiassa aikuistuttuaan ja pitävät monia sellaisia asioita normaaleina, joita ns. normaali ihminen kavahtaa. Ehkä elämä sitten opettaa ihmisten tavoille.

Lapset ovat olleet hieman ihmeissään muutoksestani, siitä etten enää anna lasten isän tuoda varjoaan minun elämääni, kuten on aiemmat vuodet huomaamatta tehnyt. Alitajuisesti olen edelleen elänyt kuin tuo ihminen eläisi saman katon alla, havittäen itseni hänen pimeyteensä. Nyt se on loppu.

Pienien päätösten myötä olen alkanut heräillä uudelleen elämään. Keväällä jo toivoin pulppuavaa iloa koko perheelle, hersyvää naurua ja huumoria arkeen kaiken kurjuudenkin keskelle ja vähän kerrassaan se on toteutunut. Lasten isän synkkä haamu on poistunut selustastani ja olen kuin vapautunut uudelleen hänen otteestaan. Se tuntuu hyvältä, samoin se, että kykenen olemaan välittämästä tuosta ihmisestä.

Minua ei enää hittojakaan kiinnosta, miten hän haukkuu tai arvostelee tai luulee minusta ja elämästäni. Riittää, kun itse tiedän ja lapset mikä on se oikea totuus. Kykenen haistattamaan pitkät tuolle ihmiselle ja voi miten se voikin vapauttaa.

Ja lapset vapautuvat samoin, olen kyennyt toteamaan ääneen vihdoinkin sen, ettei yhteistyö suju millään tasolla ja se on vain hyväksyttävä, niin lasten kuin minunkin. Samaan lopputulokseen on päätyneet myös ammatillinen taho, joka vihdoin on saanut kuulla sen kaunistelemattoman totuuden ja se todellakin kannatti. Minun ei tarvitse salailla enää, vaan voin todeta asiat sellaisina kuin ne ovat, hyväksyä ja jatkaa elämää.

Olen vihdoinkin löytänyt itsessäni alkeellisen rauhan, ja hyväksynnän. Tätä elämämme tulee olemaan vielä pitkään ja en voi itseäni kuluttaa loppuun murehtimalla asioita, joille ei kukaan yksinkertaisesti voi mitään. Enää meiltä ei vanhempina vaadita yhteistyötä, se on jo itsessään helpottavaa. Kun yhteistyö ei suju, se ei silloin suju ja sitä on turha alkaa väkisin vääntämään, on hyväksyttävää nyt, että lapset opettelevatkin hoitamaan asiansa itse, ja toimimaan viestinviejinä kahden vanhemman välillä. Eihän se oikein ole, muttei ole muutakaan vaihtoehtoa toistaiseksi.

Kevään aikana ehdin käydä hyvin syvissä vesissä, siellä velloessani tuumasin, etten voi jatkaa enää jatkaa näinkään, vaan jonkin on muututtava ja kun en voi estää kiusantekoa, se pitää hyväksyä osaksi minun ja lasten elämää ja alkaa elää sitten sen kanssa. Jo pelkästään tuon ymmärtäminen vapautti paljon, kuten myös se, että sain sanottua totuuden ääneen. Lopetin salailun omalta kohdaltani, lakkasin värittämästä kuvaa kauniimmaksi kuin se onkaan ja hyväksyin asiat sellaisina kuin ne on. Ja sitä samaa hyväksyntää on lapsetkin tehneet. On olemassa asioita, joiden kanssa pitää vain pystyä elämään, kaikilla ei ole niin, ja siitä on turha myöskään olla kateellinen muille tai että on turha edes toivoa jotakin muuta, on asioita, jotka eivät vain muutu, toivoimme sitä kuinka paljon tahansa. Lasten isän käytös ei muutu, se on iän myötä muuttunut vain paljon pahemmaksi ja julmemmaksi ja se vain on asia, mikä pitää hyväksyä osaksi elämää.

Olen rakentanut suojamuuria tai kilpeä lasten isää varten. Kun nuoli lähtee minuun päin, se osuu muttei satuta, vaan singahtaa pois. Opettelen siis suojautumaan ja samalla opetan sitä myös lapsille. Eihän piikkinen siilikään voi piikeilleen mitään, vaan sen on elettävä niiden kanssa...

Olen iloinen siitä, että jokainen lapsista näkee nyt omien kokemustensa kautta kahden kodin eron. Osaavat sen myös itse omilla sanoillaan sanoittaa ilman, että kukaan aikuinen olisi ollut vaikuttamassa asiaan. Se on lasten turva silloin jos jotakin on vielä tapahtumassa, joka näennääisen tasapainon rikkoisi, sitä en tietenkään toivo mutta faktat ja tosiasiat ovat selkeät.

Moni pienen pieni huokauksena esitetty toiveeni on toteutunut, olen niistä asioista kiitollinen, kuten myös kesäisistä ilmoista aurinkoineen ja helteineen. Taloudellinen tilanne on ollut kurja edelleen, mutta silti lapset ovat saaneet sen mitä ovat kulloinkin tarvinneet, samoin olen opetellut myös huomioimaan omiakin tarpeitani ilman syyllisyyden kaiken kalvavaa taakkaa. Oma pieni ilo tarttuu lapsiin ja kevään edetessä olen saanut nähdä heidän kasvoillaan aitoa iloa, hyvinvointia juuri siinä hetkessä, he tietävät sen, ettei minun kanssani tarvitse pelätä, ei kokea olevansa syyllinen elämän normaaleihin asioihin ja erityisesti iloon ja riemuun, joka tulee heidän omista saavutuksista, omista taidoista ja ihan vaan elämästä itsestään.

Syyllisyyden taakkaa on siis kevennetty hurja määrä myös lapsilta. Nyt he tietävät, ettei syyllisyyttä myöskään pidä kokea vääristä asioista, kuten tähän mennessä. Olen pyrkinyt ottamaan heiltä pois taakkaa, jota isänsä heille tarjoaa omilla viikoillaan ja kun tämä on tehty kerta toisensa jälkeen, on ilo alkanut hiipiä elämäämme ihan toisella tavalla, yllättäen ja vähän kerrallaan.

Se, että olen pyrkinyt ottamaan lasten syyllisyyttä pois isänsä käytöksestä on helpottanut lapsia jatkamaan omaa elämäänsä isästään huolimatta. On isänsä itsensä vastuulla hänen käytöksensä, ei lasten. Lasten kuuluuu olla lapsia ja kantaa vastuunsa vain omistaan, he eivät ole vastuussa, eivät syyllisiä isänsä käytökseen.

Olen itsekin oppinut olemaan välittämättä lasten isän käytöksestä ja kohtelusta. Hän on mikä on, mutta minun elämääni hän ei enää pääse sotkemaan, minuun hän ei enää vaikuta. Olen lakannut välittämästä hänestä ja hänen luuloistaan/mielipiteistään/teoistaan.