Kun aloittaa elämänsä uudelleen, ihan täysin tyhjästä ja olemattomasta, voiko sitä sanoa vähän kuin syntyisi uudelleen? Ei ihan verrattavissa oleva, mutta sinnepäin jotenkin.

Minä aloitin elämäni täysin nollasta ja kaikki mitä tuon jälkeen on elämääni tullut, on ollut positiivista, siis jopa ne kurjat asiat ovat olleet loppujen lopuksi positiivisia seurauksiltaan.

Milloin sitten oli elämässäni sellainen taitekohta, joka ikäänkuin sai minut ymmärtämään sen, mikä on loppujen lopuksi tärkeää? Se oli kolmannen lapsen syntymän aikoihin, kun elämä ikäänkuin pysäytti minut paikoilleen, ja aloin huomaamaan erinäisiä asioita, niin omassa elämässä kuin ihmisten yleensäkin. Herätys oli raju, niin hurja, että jouduin pyytämällä pyytämään, että kaikki se loppuisi siihen paikkaan ja loppuihan se sitten.

Olen rauhassa saanut ikäänkuin sulatella, jo monen monta vuotta. Ja nyt vihdoinkin alan olla valmis uudelleen siihen tietoisuuteen, jonka torppasin itse pelästyessäni liikaa. Ehkä? Olen aktiivisesti pyrkinyt tasapainottamaan omaa ja lasten elämää ja koen onnistuneeni siinä jokseenkin hyvin. Saan myös lapsiltani palautetta, joka kertoo minulle, etten ole ollut se kaikkein huonoin vaihto-ehto heidän vanhemmakseen ja se palaute todellakin tulee tarpeeseen.

Äärimmäisen köyhyyden ja sen kanssa selviämiseen on mennyt eron jälkeen suurin osa ajastani, kuten myös kiusanteon minimointiin ja sietämiseen lasten isän taholta sekä lasten tukeminen heidän elämässään on vienyt suurimman osan ajastani. Niin, ettei itselleni ole liiemmin jäänyt aikaa muuhun kuin omaan toipumiseen, jatkuvaan toipumiseen niin monista asioista, elämästä itsestään.

Keväällä minuun heräsi ajatus, etten jaksaisi enää koko ajan toipua jostakin, en sopeutua koko ajan siihen, mitä lasten isä milloinkin keksii tai on keksimättä hankaloittaakseen elämääni. Lakkasin täydellisesti välittämättä ja se olikin tähän asti se paras ratkaisu oman hyvinvoinnin kannalta. En suostu enää sopeutumaan, en joustamaan ja olemaan se sätkynukke, jota riepotellaan mielivaltaisesti.

Vuosia sitten olin tosissani ajatuksen kanssa, että minä pärjään vähemmälläkin, voisin olla onnellinen. Eihän se ihan niin käy kuitenkaan, ainakaan lasten kanssa. Nykypäivä on nykypäivää ja minun on ollut vaikeaa myöntyä siihen totuuteen, että rahaa tarvitaan myös onneen. Köyhyydessä ei ole mitään onnea, niin se vain on. Onnea on, kun ei tarvitse laskea centtejä kaupan hyllyjen edessä ja miettiä mikä on se kaikkein tarpeellisin asia ja mikä juttu pitää tänään jättää pois kärryistä. Onnea on, kun voi käydä lasten kanssa vaikka vaan perusvaateostoilla ja rahaa jäisi vielä ruokaankin. Vielä suurempi onni olisi, jos voisin itse joskus hankkia itselleni jotakin pientä? Käydä kampaajalla? Matkustaa? Hankkia vaatetta? Onnea olisi sellainen toimeentulo, jolla pärjäisi kohtuullisesti, tai edes hyvin.

Olen uuden kriisin edessä sen suhteen, että miten minä hankin toimeentuloni, miten sovitan toimeentulon ja oman jaksamiseni yhteen? Yhtään toimivaa ideaa en ole vielä keksinyt siitä, kuinka ja miten jatkossa hankin toimeentuloni. Se on varmaa, etten kotioloissa jaksa kovin pitkään, jotakin pitää tehdä.

Ikävä totuus on vain se, että jokainen idea kaatuu aina johonkin, minuun itseeni ja siihen, että minussa on ne rajoitukset, joista en enää pääse yli ja ympäri, niitä ei voi enää kompensoida mitenkään. En mitenkään voi hyväksyä, että olisin loppuelämäni vain kotona, ei se ei mene niin. Mutta, mitä sitten?

Tahdon elämäni talouspuolen myös plussalle, mutten juuri nyt tiedä, miten ihmeessä se käytännössä onnistuu. Olen itsekin jo niin kyllästänyt sopeutumaan ainaiseen köyhyyteen, ja siihen, että raha tuli ja meni yhdessä puolessa tunnissa laskujen maksun muodossa. Olisipa mukavaa käydä ruokakaupassa, itsekseen ja omalla rahalla. Nyt se ei ole ollut mahdollista pitkään aikaan. Jokainen centtini menee peruslaskunmaksuun.

Syksy tulee ja opintonsa aloittavat jälleen perheen melkein aikuiset. Kirjalaskut, opintomaksut tuntuvat taloudessani. Lasten isä ei osallistu kustannuksiin mitenkään ja tähänkään asiaan kukaan ei voi puuttua, ei voi auttaa. Lasten isällä tuntuu olevan jokin ohituskaista, jossa hän voi huijata myös yhteiskuntaa mielensä mukaan. Ja kukaan muu ei kärsi siitä, kuin hänen omat lapsensa.

Olen nyt alkanut ajattelemaan, että lasten isä jää joskus kiinni teoistaan ja joutuu korkojen kera maksumieheksi? No, lasten isän sairautta olen jo vuosia pohtinut ja en jaksa enää sitäkään, se ei muutu, vaikka toivoisi kuinka, pihi ja ahne ja toisista välittämätön kylmä ihminen, se ei siitä muutu. Päinvastoin, tulee aina vaan pahemmaksi, mitä enemmän vuosia mittariin tulee. Olin niin oikeassa aikanaan, että jopa hänen omat lapsensa alkavat vihaamaan isäänsä sitä mukaa, kun he ymmärtävät hänen kykenemättömyyden ihmisyyteen ja tunteisiin ja kaikkeen normaaliin ja toivottavaan. Harmi, mutta sellaisiakin ihmisiä valitettavasti on olemassa, näköjään.

Tahtoisin niin, ettei minun aina tarvitsisi pohtia rahaa ja sen puutetta. Köyhyys määrittää niin paljon elämää, että se ahdistaa aina kun joutuu silmätysten tosiasian kanssa. Yleensä joka päivä, ja ainakin silloin kun lapsilla on tarpeita. Kun joudun sanomaan, ettei ole rahaa, pyydän anteeksi ja lupaan säästää siihenkin, sitten joskus.

Joskus sanon lapsille, että olisi isänkin vuoro ja isän tehtävä osallistua heidän kustannuksiin ja siihen lapset sanovat, ettei isä halua maksaa heidän juttujaan. Lapset tietävät jo, mihin isän rahat kuluvat ainakin näennäisesti, ja se ei ole lapset ei. Lapset kokevat isänsä itsekkyyden omissa nahoissaan ja harmittelevat tätä myös minulle. Sanon aina, etten voi asialle mitään, ihmisten rahankäyttö on jokaisen oma asia ja jos joku ei halua huolehtia lastensa perustarpeista, niin sitten ei halua. Mutta suosittelen kaikille, jotka tienaavat lähemmäs 60 tuhatta vuodessa hakemaan 0-sopimuksen lastenvalvojalta elatusmaksuihin, ei ole pakko maksaa jos ei halua. Mutta, jos tienaat alle 10 tuhatta vuodessa niin sinulta viedään jokainen liikenevä centti tuolle paremmin tienaavalle, jolla on pankin asuntolainaa, autolaina, venelainaa, mopolainaa ja remonttilainaa ja vähän vielä kulutusluottoa siihen päälle. Lapsilisillä ja elatusmaksuilla saa kustannettua itselleen oikein mukavan elämän lapsista viis veisaten, antaa sen köyhän huolehtia myös kaikista lasten tarpeista ja maksatetaan vierailla ihmisillä lasten elämä.

No, mutta ehkä jonain päivänä oikeus toteutuu, ehkä silloin ei ole liian myöhäistä vielä ?