Niin, tänään mietin tai olen jo aiemminkin miettinyt sitä tosiasiaa, että mun oma elämä on jossakin hukassa. Miksi?

Koska lasten isä yksinkertaisesti osaa sen salakavalan taidon pilata kaiken edelleen minun elämässäni. Siihen olisi nyt saatava loppu. Yksinkertaisesti sen on loputtava.

Minulla on oikeuteni elää omannäköistä elämääni, niin itsekseni kuin lasteni kanssa niillä tärkeillä omilla viikoillani.

Tämän kevään aikana oman elämän tärkeys on korostunut jostakin kummallisesta syystä. Olen huomannut, miten lasten isä edelleen rajoittaa minun omaa elämääni. Ja kuinka siitä saan lopun?

Onnistuuko se yksinkertaisimmillaan vain päättämällä, ettei tuo kamala otus saa vaikuttaa elämääni? Mutta kun vaikuttaa, halusin sitä tai en. Miten se vaikuttaa sitten?

No se kiusanteko on enemmän tai vähemmän järkkyä, kohdentuen joko suoran minuun tai sitten lasteni kautta. Yksi suuri osatekijä on raha, edelleen. Sitten on ihan arkiset perusjutut, kuten lasten elo molempien luona.

Miten tuo oman elämän elämättömyys on vaikuttanut minuun? Ensinnäkin, kaikki raha menee lapsiini, vaikkei sen niin tarvitsisi olla, koska isänsä kykenisi huolehtimaan lasten tarpeista, vaan hän ei halua. Ja miesystäväni kustantaa paljon lapsille asioita, joiden huolenpidosta isän pitäisi automattisesti vastata, vaan hän ei halua. Maksattaa mieluummin toisella ihmisellä oman jälkikasvun kustannuksia.

Oma pääkoppa joutuu koville lasten isän vuoksi lähes tulkoon päivittäin. Yhtäkään asiaa ei voi kiusaamatta "hoitaa". Vielä, vuosienkin päästä erosta hän jaksaa olla tahallaan ilkeä ja vittumainen. Ainoa kommunikointikeino on olemattomat tekstiviestit tyyliin, hoidatko sen tai sen asian ja sitten saan vittuilut kaupanpäälle tai hän ei kerro, kuten kävi lasten hammashoitojen kanssa. Hän ei voinut kertoa minulle, että lapsilla on hammashoidot juuri minun viikoillani.

Olen jo vuosia yrittänyt pitää rajat mahdollisimman selkeinä, ettei hän niitä ylittäisi. Mutta silti hän elää näkymättömänä varjona ylläni. Ikäänkuin kummittelee. En tiedä, miten siitä pääsisin eroon ja miten yhteistyö muodostuisi sellaiseksi, että se olisi siedettävää ja lasten edun mukaista? Nyt se ei ole kumpaakaan. Kaikki kärsivät, en pelkästään minä.

Mietiskelin tulevaa, sitä mikä mahtaa olla se todellisuus vuoden sisään? En osaa sanoa yhtään. Kaikki on jotenkin niin epäselvää alkaen jo ihan minun sijoittumisesta työelämään. Totuus kun on, etten kykene enää normaaliin kahdeksan tunnin työpäivään, en sitten millään. Neljä tuntia on se ihanteellisin määrä tehdä töitä. Ja sellaista kun ei ole olemassa, ei sellaista työtä, josta saisi neljässä tunnissa kahdeksan tunnin palkan.

Olisin oikein hyvä ihmisten ongelmien kuuntelijana, voisin ehkäpä auttaa heitä vaikeissa elämäntilanteissa maallikkona, mutta sellaista paikkaa ei ole. Olen myös haaveillut jo vuosia siitä, että oppisin kuumakivirentoutuksen salat.

Siinäpä se sitten onkin, minun pienet haaveet juuri omaan elämääni. Siis työ, joka ei kuormita liikaa, ja siitä saisi elämiseen riittävän korvauksen.

Minulla on tosiaan kaksi ammattia, molemmat ikäänkuin sulkevat toinen toisensa pois ja näin ollen en pysty toista hyödyntämään toisessa. Ja ensimmäinen ammateista on jo laadultaan sellainen, etten enää sitä työtä kykene tekemään. Toinen ammatti tosiaan vaatii yrittäjyyden ja juuri nyt minulla ei ole siihenkään rahkeita, ei missään muodossa. ja työtä toisen palveluksessa on hiton vaikea löytää. Ellei sitten olisi sopivaa ja ilmaista rahoitusta, vaan eihän se niin mene tässä elämässä.

Ja työttömyyden ohella siis olen yrittänyt rakentaa omaa elämääni, omannäkistä elämääni, johon siis exä lyö kapuloita rattaisiin tasaiseen tahtiin. Ja aina joudun jotenkin aloittamaan kaiken uudelleen alusta. Miten tuon voisin estää? En kai mitenkään?

Kaikki tieto, mikä minusta menee lasten isälle kääntyy siis itseäni vastaan. Erityisesti kaikki hyvät ja positiiviset asiat. Voi kun lapset jo oppisivat, ettei heilläkään olisi mitään tarvetta jakaa elämäänsä luonani isänsä kanssa, mutta kun se on normaalia, että käydään läpi kuulumiset ja sitten lasten isä ei kestä kuulemaansa ja ketkä kärsivät? Lapset suoraan.

Lasten isä tuntuu vaanivan peikon lailla nurkissa, pilkahtaen aina sopivassa tilaisuudessa esiin ja lyöden jo lyötyä tai sitten tekemällä asioita todella hankaliksi. Se on suuri vääryys, jolle en itse mahda mitään, kuin sietää.

On kurjaa huomata olevansa edelleen tuon ihmisen pelinappulana ja vietävänä. Vaikka siitäkin piti erossa päästä irti. ainaostaan fyysinen rauha on taattu. Muutoin meno on entisellään.

Ja minusta tuntuu, etten voi oikein mitenkään edes estää exää tallomasta varpailleni ja kaiken päälle olen itse niin kyllästänyt ja väsynyt tähän aina samanlaisena jatkuvaan tilanteeseeen. Kädet pystyyn nostaminenkaan ei auta mitään.

Hän edelleen luullee, kuvittelee ja arvailee minusta ja elämästäni. Tekee älyttömiä johtopäätelmiä ja siitäkin vielä luulottelee edelleen. Ikäänkuin hän eläisi jossakin omassa todellisuudessaan? Jossa minä olen paha ihminen, hänen vihollinen ja minut pitää teilata pois pelistä. Ja sitten häntä ärsyttää, kun olen edelleen hänen "tiellään" hengissä ja elossa ja kykenevänä äitinä pitämään huolen omistani.

Niin, en ole tilivelvollinen elämästäni hänelle. Saan olla elää juuri semmoista elämää kuin tykkään ja haluan omneni mutta myös lasten kanssa. Parhaaksi katsomallani tavalla voin elää lasten kanssa arkea. Lapset ovat jo sen verran isoja, että alkavat itsekin huomaamaan kahden kodin väliset erot henkisessä ilmapiirissa, siinä kuka heistä viimekädessä huolen pitää.

Isällä on myös oikeutensa ja velvollisuutensa huolehtia lapsista kuten parhaaksi näkee, vaikka useinkin tuo isän paras on räikeässä ristiriidassa lasten oikean parhaan kanssa. Mutta, tehtäväni onkin tasoittaa ja siloittaa lasten eloa omilla viikoillani ja paikata kaikkea sitä, mikä tulee isän luona.

Olen tuota jo tehnyt vuosia ja vielä olisi vuosia jäljellä. Juuri nyt en tiedä, jaksanko. Mietin jo hetken sitäkin, että pitääkö minun luopua lapsistani kokonaan vain sen vuoksi, että minä saan olla ja elää rauhassa isän kiusanteolta. Mutta, ei . Lapset joutuvat kärsimään isänsä vuoksi tuossakin tilanteessa. Se ei muutu miksikään, kuten ei muuttunut sekään, että isä muka oukeutti minun läsnäololla oman kurjan käytöksensä.

Kierrän koko ajan aihetta, jost piti kirjoittaa, oma elämäni. Mutta kun sitä ei ole, minulla ei ole omaa henkilökohtaista elämääni. Minun elämäni on kiinni lapsissa ja heidän hyvinvoinnissaan. En ehdi tai sitten jaksa ajatella enää kaiken päälle omaa hyvinvointiani, se ei ole sallittua minulle.