Pahin ahdistus taitaa olla jo ohi. Elämä jatkuu ja lapset jäävät paikkakunnalle. Sama kissanhännänveto jatkuu kuten ennenkin, yhteistyötä isän kanssa on edes mahdoton ajatella. Ei vaan onnistu, ei sitten mitenkään päin ja mietin, kuka oikein voi auttaa lapsia?

Perheneuvolasta odotan edes pientä vinkkiä siitä, miten yhteistyö lasten isän kanssa saataisiin sujumaan, odotukseni ovat korkealla sen suhteen. Samoin toivon, että jälleen yksi lapsista saisi sitä apua sieltä, mitä en välttämättä itse pysty antamaan eli lapsen hyvinvointia isän luona olemisessa. Tällä hetkellä siis yksi lapsista on jälleen isänsä kynsissä ja lapsi kärsii tilanteesta sen verran, että se jo haittaa eloa.

Ajatella, että erään vanhemman lapsen kohdalla onkin nyt yhtäkkiä hyväksyttävää se, että yhteydenpito tuon lapsen asioissa kulkeekin vanhempien välillä lapsen kautta. Tuo on minusta jokseenkin järkkyä, kun aina on puhuttu siitä, ettei niin saa toimia, niin nyt se onkin hyväksyttävää. Kun nimenomaan aiemmin on jokaisessa käänteessä tullut esiin se, ettei lasten pidä olla viestinviejiä vanhempien välillä, niin nyt asia onkin toinen. En ymmärrä.

Talous on edelleen kuralla kirjaimellisesti. Kun isän kanssa ei voi sopia edes yksinkertaisimmista asioista rahaan liittyen. Isä siis edelleen huijaa yhteiskuntaa, maksattaa minulla kaiken mahdollisen ja hän tekeytyy varattomaksi. Kieltäytyy osallistumasta lasten maksuihin ja sitten vielä huijaa kaikenlaisin tavoin. Mistä tulikin mieleeni lapsen maksamaton kirjamaksu. Huoh, tänään olen jälleen maksanut lasten harrastusmaksuja ihan liikaa, omiin laskuihin ei riitä enää raha. Ja isä ei suostu maksamaan minulle penniäkään takaisin päin.