Kaikesta shitistä huolimatta olen saanut itseni pidettyä jokseenkin järjissäni. Siitä olen tosi kiitollinen.

Mitä enemmän aurinko paistaa, sen levollisempi olen. Ei palele, saan istua aamukahvilla parvekkeella ja kuunnella linnun laulua heti aamutuimaan. Myös siemenet on itäneet ja odotan kukkien ja pienten syötävien kasvua. Puutarhaterapiaa, sanon leikilläni ja se tosiaan toimii. Yksin en olisi kyennyt, onneksi tuossa puutarha/parvekeprojektissa on innolla mukana myös miesystäväni.

Lasten kanssa on kaikki jokseenkin hyvin ja siitä saan olla myös kiitollinen. Huolenaiheita toki on, mutta niille en voi mitään, koska lasten isä. Hän on nyt kieltäytynyt ja jättäynyt pois edes siitä alkeellisesta yhteistyöstä lastemme vanhempina ja luonnollisesti se ei ole hyvä lasten kannalta. Mutten oikein voi asialle mitään.

Nuoret toimivat viestinviejinä, samoin pienemmät. Se on lapsille todella harmi mutta sille en myöskään voi mitään.

Olen yrittänyt keskittyä täysin omaan elämääni, miettimään vain omaa elämääni. Muuhun en oikein voi, koska lasten isä ei halua toimia yhteistyössä toisena vanhempana. On vain hyväksyttävä tuo ikävä tilanne.

Olen siitä erikoisessa tilanteessa, että tosiaan kukaan ns. viranomainen ei kykene ymmärtämään tätä dynamiikkaa, mikä on ollut vallalla ensin avioliitossa ja nyt sitten viellä eron jälkeenkin. Vaikka kuinka olen yrittänyt puhua kamalasta lasten tilanteesta, viestini ei ole mennyt perille. Se harmittaa niin vietävästi.

Useampi vuosi on todella pitkä aika sietää tilannetta niin minulle kuin lapsillekin ja juuri nyt se tuntuu liian pitkältä, ainakin kun lapset edelleen tuovat viestiä isänsä luota, ettei siellä ole kaikki kunnossa. Salailua, juonittelua ym. On kurjaa päästää lapset isälleen mutten voi muutakaan. On kurjaa sanoa, että minun pitää odottaa, että jotakin kamalaa tapahtuu isäviikoilla, ennenkuin voin hyvällä "syyllä" vaatia lapset luokseni asumaan.

Minun piti kirjoittaa siitä pienestä onnesta, jota olen saanut kokea viimeviikkoina. Olen nauttinut menemisistä, lasten harrastusten parissa sekä sitten tämän kevään ajan olen itse ollut kokeilemassa työtä, johon hakeuduin oma-aloitteisesti. Olen siis selviytynyt kovin raskaasta keväästä melkoisen hyvin.

Olen opetellut nauttimaan, edelleen tosin sivusta seuraten ihmisten kanssa olemisesta, reissuista, joita lasten harrastukset tuovat tullessaan. Olen opetellut omaa hyvinvointia siirtämällä sivuun ei niin pakollisia kotihommia ja olemalla vaan lasten kanssa sen pienen hetken vapaa-ajalla. Keskittynyt olemaan läsnä lapsilleni toisella tavoin. Huomioimaan ja kuuntelemaan aiempaa enemmän. Ja ennenkaikkea näkemään lapsen itsensä sellaisena kuin on.

 Olen opetellut kuuntelemaan omaa sisintäni, sitä mikä tuntuu oikealta ja mikä väärältä. Samalla olen saanut kohdata itseni uudessa valossa, jossa minäkin olen olemassa, juuri tällaisena kuin olen. Se hyväksyminen on saanut aikaan sen, ettei minun tarvitse pingottaa ja yrittää mennä äärirajoille omien voimen ollessa vähissä.

Istun keittiön pöydän äärellä, joskus pitkänkin aikaa, odotan jotakin kellonaikaa...Ja olen vaan. Koti on minulle tärkeä paikka, mutta vielä tärkeämpää on se, miten pidän jaksamisestani huolen. Fyysinen vointi murenee sitä mukaa, kuin henkinen vointi lähtee ylöspäin, hassua. Olen koko ikäni osannut paeta omia henkisiä asioita fyysiseen työhön ja kun olen opetellut kuuntelemaan itseäni, fyysinen työ ei enää innosta, siitä on tullut jotenkin este henkisellekin työlle.

Olen muistellut melkoisesti omaa lapsuuttani, sitä miten elin jossakin salatussa maailmassa suurimman osan aikaa. Kauneus jonka muistan hämärästi, on saanut otettaan uudelleen. Hassua, mutta muistin lapsuuden uskoni enkeliini, jolle purkasin lapsuudessa huoleni ja jolta pyysin apua vaikeissa hetkissä.