Tämä kevät on ollut rankka, henkisesti niin minulle kuin lapsillekin. Kissanhännän vetoa ja eipäs juupas toimintaa lasten isän taholta ja lapset ovat ainoina joutuneet kärsimään siitä. Ja se suuri ongelma onkin, kun isä ei vain ymmärrä tekevänsä hallaa lapsilleen.

Minun on ollut tasoittaa tietä lapsille, tukea heitä ja heidän jaksamistaan asioiden edessä, joita he eivät voi ymmärtää, eivät mitenkään päin. Yritän olla vakuuttava, että kyllä aikuiset hoitavat, heidän ei tarvitse murehtia ja että kaikki asiat järjestyvät parhain päin, ennemmin tai myöhemmin.

Se on totta, vaikken olisi millään halunnut uskoa, että kaikki mistä isänsä minua syyttää, hän tekee sitä itse. Nyt minulla asiasta mustaa valkoisella, paljon. Enää ei mikään asia jää pelkän puheen tasolle, vaan pystyn toteen näyttämään asiat, joista lapsemme ovat kärsineet.

Ristiriidat ovat mielestäni kaikkein pahimpia lapsille. Niitä olen yrittänyt tasoitella jo vuosia, niin ettei lapsille aiheutuisi kovin paljoa epämääräisiä ristiriitaisuuksia. Olen joustanut, antanut periksi monessa ja joskus se on parempikin, kuin alkaa "riidella" tyhjänpäivistä asioista.

Olen halunnut välttää kaikenlaisia konflikteja, jopa lasten hyvinvoinnin kustannuksella, koska lapset olisivat kärsineet tilanteissa vielä lisää. On ollut lasten etu, etten tee mistään asiasta numeroa, vaan isä on saanut hallita, se kun on niin tärkeää tuolle ihmiselle. Valta ja hallinta, kulissit ja raha.

Olen miettinyt, että jos vihdoinkin isä jäisi kiinni lastenvalvojan huijaamisesta, mutta...mitä se hyödyttäisi? Ei mitään, paitsi lapset kärsisivät enemmän. Sekin on kerran nähty ja en halua lapsia yhtään enempää vaikeuksiin, en halua provosoida toista.

On harmi lasten kannalta, että isä tietämättään? kostaa lapsilleen kaiken, mikä ei sitten mene oman mielen mukaisesti tai ei vaikkapa saa ongittua tietoja minusta. Tiedän, että edelleen isänsä kuulustelee lapset, siitä mitä äidin luona tapahtuu. Onneksi lapsilla ei ole minun suhteen mitään salattavaa, eikä pelättävää. Lapset voivat ihan vapaasti puhua perhe-elämästämme. Toisin on isänsä luona. Tiedän, että isä suuttuu kaikesta siitä positiivisesta, mitä lapset kertovat ja sitten taas myhäilee tyytyväisenä ja palkitsee lapsia, jos onkin jotain, minkä isä tulkitsee negatiiviseksi asiaksi ja pääsee näin ollen näpäyttämään minua.

Sitä mukaa, kun alan itse ymmärtämään ja hyväksymään joitakin asioita, näkemään ns. ulkopuolisen silmin tätä jatkuvaa tasapainoilua, en voi kuin hämmästellä ja todeta, että vielä pitää jaksaa, muutakaan vaihtoehtoa ei ole. Minun jaksaminen alkaa kuitenkin olla kortilla, siis tämän ainaisen kissanhännän vedon osalta. Voisimpa vaan pyytää, että se loppuisi ja voisimme vihdoinkin alkaa elämään. Vaan ei. Se loppuu lasten kohdalta vasta sitten, kun jokainen heistä on täysi-ikäinen tai asuvat omillaan. Vielä olisi siis vuosia jaksettavana lasten isän kanssa.

Juuri nyt tuo ihminen on päättänyt alkaa esinntymään säälittävästi, siis niin että esittää kovin surkeaa ja lyttyyn lyötyä, kun ei mikään muu enää tehoa. Ottaa esiin todella vanhoja juttuja, lisäilee omia olettamuksiaan ja luulojaan saadakseen minut näyttämään siltä, kuin olisin itse jonkin sortin mielenvikainen ja hullu, tasapainoton ja täysin kykenemätön äidiksi.

Syytökset satuttavat, varsinkin ne tehdään virallisissa tapaamisissa. Hän syyttää ja minä puolustaudun. Hän tuolla metodilla jo suhtemme alkuaikoina sai minut epävarmaksi, uskomaan että minä teen kaiken väärin ja minussa on vikaa, ja jos en muutu tai muuta mielipdettä jne. Hän tekee sen, minkä uhkaa.

Kuvio tuntuu minusta niin sairaalta nyt jälkeenpäin. Koko suhteemme oli sairasta, siinä ei ollut yhtään tervettä elementtiä. Aina, kun minulla oli jokin oma mielipide, oma juttu tai tekeminen, hän aiheutti riidan, jonka seurauksena lupasin, etten koskaan enää tee itselleni tärkeää asiaa. Niin jäi pois yksitellen omat harrastukset, ystävät, omat mielipiteet, kaikki. Koko elämä. Vain äitiys on ollut niin vahvana sisäänrakennettuna, että sitä hän onnistunut vain horjuttamaan ja saamaan minut epäröimään ja miettimään,niin, että olen joutunut varmistelemaan sitä asiaan paremmin perehtyneiltä. Ja helpotus on ollut suuri, kun olen kuullut etten ole huono äiti.

Eron jälkeen olen joutunut rakentamaan ja opettelemaan uudelleen elämän aivan alusta. Työ on edelleenkin kesken itseni suhteen. Samoin joudun jatkuvasti tarkastelemaan myös omaa vanhemmuutani suhteessa lapsiin. Joudun ikäänkuin pakosta tavoittelemaan huippua, vaikka ihminen minäkin vain olen. Kukaan ei ole täydellinen vanhempi ja sen olen aina tiennyt, etten minäkään kykene niitä saappaita täyttämään. Ihmisyys perustuu epätäydellisyyteen ja siihen, että virheistään voi ottaa oppia, jos on ottaakseen.

Olen pystynyt hyväksymään vuosien aikana myös sen tosiasian, että lasten isä on mikä on, hän ei siitä mihinkään muutu, muuttuu korkeintaan pahemmaksi, kuten on jo käynyt. En ole kuitenkaan halunnut viedä häneltä isyyttään, halutessaan osaa olla hyvinkin hurmaava ja "hyvä", ainakin ulkopuolisille ja tuota halua pitäisi saada kohdentumaan lapsiinkin, he saisivat oikein ihanan ihmisen tuolloin elämäänsä. Mutta, tuo toive on jokseenkin mahdoton, koska lapset ovat isälleen vain väline saavuttaa sitä,mitä hän haluaa kaikkein eniten ja mihin hänellä on riippuvuus ja mikä mahdollistaa isälle sen mitä hän haluaa. Raha.

Rahasta on ollut ennenkin kyse, jo avioliittomme aikoina. Se oli yksi iso syy riitoihin, minun tai lasten tarpeilla ei ollut väliä, kunhan isä sai kaiken haluamansa, keinoilla millä hyvänsä. Aikanaan lapset jaettiin vain rahan vuoksi ja suostuin ollakseni isälle kohtuullinen sekä niskassani hönki uhkaukset, jotka hän toteuttaisi, jos en suostuisi hänen vaatimuksiinsa lasten jaosta. Käteni olivat tuolloin sidotut. Halusin uskoa vielä silloinkin vain hyvään, halusin nähdä lasten isässä sen hyvän, minkä tiesin hänessä olevan, siellä jossakin kaiken vihan ja kiusanteon takana. Ei minulla ollut muutakaan, kuin oma uskoni, johon halusin luottaa.

Avioliiton vaikeimmat hetket olen tajunnut myös päässyt ohittamaan sillä omalla lapsenomaisella uskolla ja muistoilla niistä hyvistä asioita, joita miehessä oli ollut ja aina silloin tällöin oli edelleen. Vaan nyt tiedän, että se kaikki on ollut vain esitystä, sitä että hän tiesi minun voimakkaan säälin heräävän häntä kohtaan. Se, että hän sai aina uudelleen minut puhuttua vierelleen, herättämällä minussa säälin ja muistot niistä hyvistä hetkistä.

Tänään tiedän sen kaiken olleen jos ei nyt laskelmoitua niin ainakin tarkoituksellista. Ymmärrän, että vielä edelleenkin, tänäkin päivänä minussa herää tuota ihmistä kohtaan tiettyissä tilanteissa puhdas sääli. Ja kun säälin, unohdan sillä hetkellä sen, kuinka lasten isä kykenee minua pompottamaan. Tätä en ole aiemmin ymmärtänyt. Kun hän heittäytyy uhriksi, säälittäväksi ihmiseksi. Osaa tirauttaa kyyneleitäkin sopivassa hetkessä tehostaakseen esitystään.

Säälin avulla hän onnistui minua vetelemään naruista, jos ei mikään muu riitely ym. tehonnut minuun. Niin hän joskus käytti itse sanaa, ettei mikään minuun tehoa. No olinhan niin tyhmä hänen edessään, kuin lammas monissa asioissa. Tilanne sitten muuttui kovin drmaattisesti, kun minun tyhmyyteni ja lammasmaisuuteni alkoi jossain kohtaa hälvetä, kun aloin epäilemään, ettei kaikki asiat olleet kunnossa parisuhteessamme, että jokin oli vialla ja se vika ei ollutkaan välttämättä itsessäni, pelkästään.

Ymmärrän, että lasten isälle raha on tärkeämpää kuin omat lapset. Lapset tuovat isälle tällä hetkellä paljon ylimääräistä rahaa, jolla hän voi kustantaa surutta omia juttujaan. Lapset tietävät lapsilisistä ja elatusmaksuista ja ihmettelevät omien tarpeidensa saattalemina, miksei isä käytä lasten rahaa lapsiin? Samaa itsekin ihmettelen ja säästän, säästän ja säästän sen minkä kerkeän voidakseni sitten täyttää lasten perustarpeet, joita isänsä ei huolehdi.

Isä haluaa ja muut vikisee, niin se on tähänkin asti mennyt. Hän napauttaa sormiaan ja hovi tottelee ja jos ei niin saavat vihat päälleen. Kun isä on päättänyt jotakin, sen hän myös toteuttaa, keinolla mllä hyvänsä ja yleensä hän onnistuu jotenkin vihjaamaan ja saamaan muut luulemaan asioita. Niin hän teki aikanaan minullekin, antoi olettaa paljon asioita, sai minut uskomaan vaikka ja mitä.

Tätä samaa taktiikkaa isä käyttää edelleen. Vihjailee, antaa olettaa, heittää jonkin sopivan väitteen ja usein jopa valehtelee ihan surutta. Nämä on kaikki sellaisia asioita, joita en halunnut uskoa lasten isästä, en sitten millään. Mutta, ruusuisen kuvani alkaessa aikanaan murentua, alkoi elämässä uusi vaihe, nimeltä kylmä helvetti, joka siis on jatkunut näihin päiviin asti.

Suojelen itseäni, suojelen lapsia. Tasapainoilen arjessa, jotta isänsä saa pitää itsestään sen ruusuisen kuvansa, täydellisyytensä ihmisenä ja isänä. Ymmärsin jo aikoja sitten, että kun isä voi hyvin, lullen olevansa maailman paras ja viehättävin ihminen, hänen alaisensa (perheensä) saattaa ehkä voida paremmin. Se eikuitenkaan takaa sitä, koska edelleen lapset eivät ymmärrä, he sohivat muurahaiskekoa tahtomattaan, ollessaan siis vain lapsia.

Tänään lapset jo osaavat lukea isäänsä, tietävät kuinka isälleen ollaan mieliksi. He tietävät, kuinka käyttäytyvät isänsä kanssa, toki joskus erehtyvät, yllättyvät negatiivisesti hekin, he tietävät miten puhutella isää, häneltä ei pyydetä mitään, ei vaadita, ei osoiteta omaa tahtoa, ei omia mielipiteitä jne. Tämä kaikki on vain ollut pakko hyväksyä, koska lasten oikeudet isäänsä, oli isä millainen tahansa. Onneksi tämä kaikki on tiedossa, joskus tulee jokaiselle lapselle eteen tilanne, jossa heidän mielikuvansa särkyy ja jokainen joutuu pohtimaan isäsuhdettaan uudelleen. Kun se ihannekuva särkyy, kun lapset huomaavat yksi kerrallaan, ettei mikään ole sittenkään totta, vaan kaikki he ovat enemmän tai vähemmän olleet isänsä pelinappuloita hänen sairaassaan pelissään.