Tunnistaessani itsessäni syyllisyyden, sen mikä on tullut ihan jokaisesta asiasta, jonka olen tehnyt, sanonut ja jopa ajatellut ja ymmärtäessäni tunteen, opettelen pääsemään siitä irti.

Syyllisyys on minussa niin iskostettuna ja automaattisena, etten ymmärrä siinä olevan mitään väärää. Nyt olen lukenut ihan vähän narsismista kertovia tekstejä ja huomaan, että olen itse oppinut paljon samoja käyttäytymismalleja, joista opettelen eroon.

Oikein hävettää oma narsistisuus, vaikka juuri nyt ajattelen, että olen oikein mielelläni "kiltti" narsisti, ja mielelläni eläisin edelleen pelkän narsistisen ihmisen kanssa, mutta entinen mieheni on jotakin paljon pahempaa, kuin pelkkä narsisti.

Kylmä, laskelmoiva ja pitkällä tähtäimellä juoniva ihminen. Joka osaa esiintyä oikein taitavasti.

Yhtenä päivänä mietin exmiehen uutta puolisoa. Hän ei vielä tiedä millaisen ihmisen kanssa onkaan tekemisissä, tai jos onkin jo vihiä asiasta, hän juurikin selittelee itselleen asioita ja keksii kaikenmaailman syyt ja luulee vian olevan itsessään. En ole ennustaja, mutta luulen saavani puhelun jonain päivänä häneltä, kun hän ihmetellen kyselee, onko mies ollut aina sellainen ja tehnyt sitä ja tätä. Tällä haavaa tuo nainen vielä naureskelee miehen tempauksille, mutta uskoisin naurun loppuvan hyvin lyhyeen hänen ymmärtäessään, ettei kaikki ole sittenkään kunnossa.

Minun olisi hyvin helppo ottaa yhteys tuohon naiseen ja kertoa oma tarinani, mutta se ei ole oikein. Aikuinen ihminen osaa itse ottaa vastuun omasta elämästä ja toimia sen mukaisesti ja tyydyn vain hymyilemään kauniisti hänelle kohdatessamme. Avaan suuni vasta kysyttäessä. ja silloinhan se on jo liian myöhäistä, mutta tiedän, ettei minun sanomisilla olisi mitään vastakaikua, koska toinen edelleen palavasti rakastunut, vaaleanpunaiset lasit päässään ja hän ei voi uskoa, kuinka ihanan ihmisen on tavannut. Täydellisen.

Niin kävi itsellenikin ja olin liian nuori ymmärtääkseni niitä varoitusmerkkejä, joita eteeni singahteli vähän väliä. Halusin luottaa ja janosin rakkautta, sitä tunnetta kun olin olevinaan tärkein asia maailmassa hänelle. Minutkin hän tosiaan nosti jalustalle. Mutta se kaikki oli vain hyvää teatteria. Ja minä palvoin ja ja rakastin, koko nuoren ihmisen sydämen kyllyydestä. Kunnes kaikki romahti, kulissit häipyivät ja minä jäin yksin, lasteni kanssa. Näin hämärästi totuuden, sen ettei mikään ollut ollut totta koko avioliitossa. Kaikki perustui valheelle, hyväksikäytölle. Olin osa miehen kulisseja, me olimme lasten kanssa vain lavasteita osana surkeaa teatteria.

Jälkipyykin pesen minä, samoin lapset. Meistä on tullut likapyykkejä, joita ei kannattaisi edes pestä, mutta periksi en anna.

Olen alkanut tuntemaan uudelleen, se on ollut jotain kamalan ja ihanan välimaastosta. Olin kuin kuivettunut puu, ilman mitään elonmerkkejä. Olin vain kuori täynnä tyhjää, ja nyt tunteeni ovat uudelleen heränneet. Toisinaan tuntuu kuin pakahatuisin kaikkeen ja toisinaan koen, miten ilo voi kuvaannollisesti nostaa ilmaan.

Jotenkin tuntuu, että minulla on kiire tämän asian kanssa, ennenkuin on liian myöhäistä. Pienimmät alkavat oireilla enemmän ja vakavammin. Ihmekös tuo kun koko ajan lasten isä jaksaa eestaas veivata ja vaivata. Hän käyttää hajota ja hallitse-tekniikkaa myös lapsiinsa, saadakseen heidät taipumaan tahtoonsa. Sairaaseen näytelmäänsä, jossa ei todennäköisesti ole onnellista loppua, vaan kaikki on sairasta ja julmaa peliä.

Turhan syyllisyyden taakka on viimeinkin karisemassa harteilta, se omituinen painolasti, jota en ole aiemmin ymmärtänyt ja joka on nyt saanut nimen. Samaan aikaan kerään jokaisen mahdollisen todisteen lasten isän omituisuudesta ja siitä, miten hän vain kiusaa lapsiaan ja käyttää heitä yrittäessään tuhota minun elämäni.

Nyt vain tarvitsen paljon niitä ihmeitä! Tarvitsen apua, koska monen vuoden väsytystaistelun jälkeen todellakin olen väsynyt tähän ikuisuudelta tuntuvaan tasapainoiluun. Lasten kärsimysten minimointi on vaatinut itseltäni hurjan paljon kaikenlaista, ja meidän tilanteessa jopa laiminlyöntien sormienläpi katsominen on ollut lasten paras joissakin tilanteissa. Omilla viikoillani korjailen sitten lasten pelkoja, itseluottamusta jne.

Lasten paras kuitenkin tällä hetkellä olisi asuminen kanssani, isä hankaloittaa lasten omaa elämää liiaksi yrittäessään tehdä minusta viranomaisten silmissä huonoa äitiä, haukkuessaan ja mollatessaan minua heille ja valehdellessaan. Se on oikeastaan todella säälittävääkin. Lasten isä on vuosia yrittänyt tahallaan sabotoida lasten suhdetta minuun, hän tarkoituksellisesti yrittää vieraannuttaa minua lapsista ja kuitenkaan hän ei kykene useinkaan itse olemaan täysjärkinen isä lapsilleen. Ristiriita on niin suuri, kuin olla voi ja se ei voi olla lasten edun mukaista.

Olen joka päivä joutunut eron jälkeen miettimään ja katumaan näitä ratkaisuja, joihin muka pääsimme "yhteisymmärryksessä" lasten isän kanssa. Kadun jokainen päivä, minusta tuntuu lasten puolesta yhtä pahalta, kuin heistä itsestäänkin isän tekemiset, joissa ei lasten etu toteudu. Kannan aiheellista syyllisyyttä asiasta. Minun olisi pitänyt vain jaksaa taistella, mutta olin erotilanteessa niin rikki, niin väsynyt, etten jaksanut yksinkertaisesti kuin saada aikaan edes jonkinlainen laiha ja näennäinen sopu.

Tänään en edelleenkään haluaisi "riidellä", vaan jokainen asia menee isän toimesta riitelyksi. Hän oikein haastamalla yrittää saada aikaan minussa jonkilaista reaktiota päästäkseen sanomaan, että teen niin ja näin. Tai sitten hän syyttää minua siitä, etten itse  toimi muka niinkuin olemme "sopineet". Ja kuitenkin totuus on, että hän itse on viimekuukausien aikana kieltäynyt asioista, joista olemme sopineet ja syyttää minua niistä. Onneksi minulla on todentaa tämä asia paperilla, tämäkin asia niiden kymmenien muiden joukossa.

Ja mikä on tavoite? Parempi yhteistyö isän kanssa. Se on nyt lähtökohta, että edes lasten asiat saataisiin jälleen yhdessä hoidettua ja sovittaisiin selkeä hommien jako. Paperilla, niin että toisen turha alkaa luistamaan vastuustaan ja syyttämään muita.