Harmittaa, vaan eipä auta kuin tarpoa suossa, jossa joskus uppoaa vähän liiankin syvälle, onneksi olen päässyt ylös kaikesta huolimatta.

Hieman pakosta joudun kaivelemaan muistoja, niitä kamalimpia, jotka olen halunnut haudata pois ihan kokonaan. Olisinkin voinut pitää kaiken itselläni, sisälläni mutta nyt lasten etu menee jälleen ensisijalle. Yritän, vaikka kuinka tuntuisi kamalalta ja kestämättömältä.

Monina iltoina olen itkenyt ihan lohdutonta itkua, olen tuntenut toivottomuutta ja kokenut sen saman tunteen kuin useinkin avioliiton aikoina, halun kuolla hänen edessään. Halun kuolla, koska mitään ei ole tehtävissä ja minä olen syyllinen kaikkeen.  Muistot nostavat nuo kamalat tunteet pintaan, pahinta on juuri tuo toivottomuuden tunne, tunne siitä, ettei mitään ole tehtävissä ja kun ei enää jaksaisi yhtään enempää mitään. Se sama tunne, pelko nousee myös pintaan. Muistojen mukana. Ymmärrys siitä, on olemassa oikeasti pahuutta, pahaa. Se ymmärrys, etten minä ole syyllinen toisen pahuuteen, vaan se kumpuaa hänestä itsestään.

Olen huono näissä tunneasioissa, osaan juuri ja juuri nimetä niitä, edelleen kaikelle tunneskaalalle ei ole nimeä, ei vielä. Syyllisyyskin on niin eritasoista, kuten muutkin tunteet.

Olen sen verran saanut jo järkeä päähäni, vahvistunut ja ymmärrän, ettei ole minun syyni se, jos toinen tekee tai käyttäytyy huonosti. Kun ollaan tekemissä sellaisen ihmisen kanssa, jolle mikään ei todellakaan riitä, niin edes oma kuolemani ei olisi hänelle riittänyt. Senkin hän olisi jollain lailla onnistunut kääntämään syykseni.

Pelkkiä takaumia on hankala sietää, mutta oma ymmärrys on auttanut minua kestämään ne ja tieto siitä, etteivät ne kestä enää kovinkaan montaa päivää. Mutta nuo tunteet, en muistanutkaan, miten kamalaa on kestää se hetki, se kun ikäänkuin kaikki on menetetty, mitään ei ole tehtävissä ja ainoa vaihtoehto on vain jaksaa ja kun itse tiedän, etten jaksa sitä höykytystä enää yhtään ja kun ei ole mitään, mitä voisin itse tehdä, vain odottaa ja tasapainoilla niin, että lapset kärsivät mahdollisimman vähän. Silotella lapsille tietä, jota pitkin he valitettavasti joutuvat kulkemaan.

Ne yksittäiset toivottomuuden ja tuskan hetketkin menevät onneksi pois, osaan jo ajatella jokseenkin järkevästi ja tiedän, että apua saan lapsille ja itselleni heti kun sitä osaan pyytää ja niin itseasiassa teinkin. Pyysin myös itselleni apua.

Tiedän, että jaksan kaiken tämän shitin keskellä. Mutta sitä en voi todellakaan sietää, että joutuisin kuuntelemaan yhä uudelleen ja uudelleen herjausta, perättömiä syytöksiä, luulotteluja, onnettomia arvauksia jne. Itse luojan kiitos tiedän, mikä on totuus, samoin lapset.

Olen joustanut paljon, antanut periksi jokaisessa asiassa, mikä ei ole ole ollut täysin lasten edun vastaista. Olen paljon asioita luullut itsekin, olen tahtonut uskoa pelkästään hyvään, ja katsonut läpi sormieni paljon huolenaiheita, joista lapset ovat maininneet, olen tahtonut luottaa, että kyllä toinen aikuinen kykenee samoin, kuin itsekin vastaavat asiat huolehtimaan ja hoitamaan. Yllätys on ollut minulle, jokainen kerta, kun kuulen, ettei tuo toinen olekaan tehnyt omaa osuuttaan aikuisena tai edes vanhempana. Lasten olkien kohautus on joskus niin kamalaa katseltavaa tai sitten se, että he sanovat, ettei tuo toinen välitä, hänestä tai muista sisaruksistaan.