Taas, vittu jälleen kerran tuo kusipää saa minut raivon valtaan. Eihän tuossa mitään uutta ole, ei todellakaan. Lapsella on meno, jonne olin viemässä lasta. Sitten tuo pipipää keksii, että hän haluaakin viedä lapsen. No, ok, onhan lapsen meno tosiaan isäviikolla, joten minun ei edes välttämättä tarvitsisi välittää koko asiasta. Siitten tänään saan viestin suoraan lapsen isältä, ettei hän pääse viemään, joten vienkö minä lapsen sitten. Joo, olisi vittu aiemmin tarkistanut työvuoronsa, jo silloin kun alkoi hommaa itselleen varailemaan. Eestaas jauhamista jokavitun asiassa, ja olen niin kurkkuani myöten täynnä tätä isän touhua. Suorastaan tekisi mieli lyödä häntä. Parannusta sentään aiempaan, että hän sentään laittoi itse viestin minulle, eikä siis tapojensa mukaisesti laittanut lasta itseään asialle.

Sitten minuun, olen ilmeisen masentunut. En jaksa enää yhtään mitään. Siis en fyysisesti, en henkisesti. Kärsin siitä kovin, etten jaksa. Samalla ymmärrän varsin hyvin, että nyt pitää hellittää tai tilanne muuttuu itsessäni vielä pahemmaksi. Kamalaa vain on, etten nyt voisi olla masentunut tai mitään muutakaan. Minulla ei ole tukiverkkoa siinä määrin, että esimerkiksi saisin apua, ajatuksia toisaalle. Masennun kun jatkuvasti joudun miettimään lasten isää ja sen tekemisiä ja motiiveja kaikelle. Ja kaiken keskellä lapset tuovat viestiä, ettei isällään ole tällä hetkellä pääkopassa kaikki ok. Kuten se, että pienin lapsi sai olla "kadoksissa" tuntikausia ennenkuin isä edes huomasi, että lapsi on poissa kotoaan.

Sitten se, ettei isän uusi vaimoke ole missään määrin tietoinen lastemme asioista. Se on minusta kovin huolestuttavaa, että lasten isä salailee lastemme asioita niinkin läheiseltä henkilöltä kuin oma vaimonsa. Ja sellaisen isän kanssa pitäisi tehdä yhteistyötä, joka ei kerro sitä, mikä on totta.

Olen helisemässä, aina vaan. Jatkuvasti saan lasten kautta kuulla huolestuttavia asioita ja minä en voi tehdä mitään asioille. Kuin olla korjaamassa vahinkoja ja mitä sitten kun en enää jaksa? Kun minut on loppuunkulutettu ja kaluttu tyhjäksi.

Omaa elämää ei ole mahdollista viettää, koko ajan on oltava hälytysvalmiudessa ja valmiina korjaamaan vahinkoja ja sammuttelemaaan kyteviä palonalkuja. Kukaan ei voi auttaa, koska ei ketään voi käskeä, ei kehoittaa ja lasten isälle ei voi varsinkaan, koska lapset kärsivät suoraan isänsä koston. Ei se isä varsinaisesti tahallaan kosta, ? niin luulen, mutta kun kyseessä on uhmaikäisen tasolla oleva keskenkasvuinen ja henkiseltä iältään 5-15 vuotiaan tasoinen kaveri, niin sellaiselle ei paljon ole mitään tehtävissä. Lapsetkaan eivät voi ymmärtää, miksi isä käyttäytyy niin kuin käyttäytyy.

On henkisesti todella kuluttavaa elää tämännäköistä elämää, elämätöntä jatkuvalla syötöllä. Olen niin monesti tähän mennessä haudannut omat tarpeeni, omat unelmani, kaiken vain lasten hyvinvoinnin vuoksi. Nytkin, jälleen kerran vanhin lapsi tarvitsee uuden sängyn, ja kukapa muukaan sen joutuu hankkimaan kuin minä. Isäänsä ei voisi vähempää kiinnostaa, vaikka hänellä siis olisi taloudellisesti paremmat edellytykset kuin minulla. Masentaa, koska tuo uuden sängyn säästäminen on taas kaikesta muusta pois. Kaikilta muilta lapsilta ja arjesta. Minua niin oksettaa isän käytös omia lapsiaan kohtaan.

Itkettää, koska itse teen kaikkeni lasteni hyvinvoinnin eteen, kuten miesystäväkin, ilman että miesystävälläni olisi edes mitään velvollisuutta, mutta hänkin on vuosien aikana nähnyt lasten isän itsekkyyden ja rahanahneuden, joka peittoaa jopa omat lapsensa. Mun kaaliin ei todellakaan mene se, että hän jättää omat lapsensa taloudellisesti heitteille, kuten on jättänyt itseasiassa koko heidän elinikänsä. Kadun niin suuresti sitä, että ikinä koskaan olen tehnyt lapsia tuon ihmisen kanssa. Pihi ja itara koko mies ainakin mitä tulee toisten saamisiin, itselleen hänellä kyllä riittää varat. Uutta mootttoripyörää joka vuosi, lomamatkoja, uutta autoa joka vuosi sekä sitten koneita ja laitteita, veneitä ym. Mutta heti kun joku lapsista tarvitsee jotakin, hän onkin niin köyhä, hänellä ei ole varaa. Kuten hänellä nyt ei ollut vara edes asianajajaan. Hän on niin rikas, ettei saanutkaan ilmaista oikeusavustajaa ja jätti huoltajuuskiistan sille tielleen, koska hänellä ei ole varaa omasta pussistaan maksaa asianajajaa. Sairas mies, siitä ei pääse mihinkään.

Raha oli jo avioliitossa yksi kiistakapula. Saihan hän jopa minun tilini käyttöoikeudet ja pöllittyä minun palkkani itselleen omiin menoihinsa. Ja sillä tavoin kykeni hallitsemaan täydellisesti minua.

Mä olen niin helvetin väsynyt itse tähän kaikkeen, siihen ettei mistään lasten asioista voi sopia kuten normaalit ihmiset konsanaan. Lasten isän vihanpito minua kohtaan jatkuu aina vaan. Ja siitä kärsii kaikki. Mielestäni olisi normaalia, että vanhemmat esimerkiksi jakaisivat lasten kustannukset jokseenkin reilusti, vaan ei meillä. Lasten isä ei kykene jakamaan, hän vain ottaa taloudellisen hyödyn sieltä mistä vain kykenee ja jättää minun maksettavaksi kaikki lapsiin liittyvät kulut.

Olen niin väsynyt tähän jo vuosia jaktuneeseen kädenvääntöön kaikissa asioissa, siihen, ettei mitään voida sopia kuten aikuiset ihmiset. Ja tiedän, etten voi luovuttaa, se ei ole lasten edun mukaista ollenkaan. Jonkun on pidettävä lapsista huolta, kun isänsä ei kykene muuhun kuin kulissiin, siihen että lapset ovat osa sitä kulissia. Tahtoisin niin rikkoa nuo isän kulissit, tahtoisin niin romuttaa ne ja saada muidenkin ihmisten tietoon sen, miten keskenkeasvuinen tuo isä on oikein.

Mutta miten? Kun aikanaan edes oma äitini ei voinut uskoa kertomustani siitä helvetistä, missä vuosikausia elin lasten kanssa. Kun hän avioliiton aikana jo ei vounut uskoa niitä uskomattomia tempauksia, joita lasten isä aina vaan jaksoi järjestää.

Ja edelleen nuo tempaukset jatkuvat, lapset kokevat ja näkevät edelleen kaikenlaista sairasta sontaa isänsä taholta. Liikaa olen jo tähän asti katsonut läpi sormien. Joku voisi ihmetellä, miksi en ole puuttunut, kun olen päässyt tietoon, olen yrittänyt mutta siitäkin on seurannut vain lisää lasten kärsimystä. Kunpa joku voisi puhaltaa pilliin ja sanoisi pelin poikki, lapset muuttaisivat kokonaan luokseni ja elämämme voisi alkaa. Vaan eihän se ole mahdollista, yhteishuoltajuutta ei niinvain muuteta yksinhuoltajuudeksi. Minulla ei ole mitään keinoa todentaa isänsä sairasta maailmaa, paitsi se mitä lapset kertovat, paitsi ne kymmenet tekstiviestit ja tilannekertomukset.

Kuka ajattelee minua ja minun kärsimystäni? Itse en jaksa enää. En halua kärsiä, en halua lasten kärsivän. Minun tekee mieli niin kovin luovuttaa. Kaikki. En todellakaan jaksa elää enää tämännäköistä elämää, kun olen koko ajan kamalassa ristitulessa. Kärsin edelleen vielä vuosien jälkeen lasten isän kiusanteosta. Se ei loppunut koskaan. Ja nyt en enää jaksa sitä sietää. Ja kukaan ei saa sitä loppumaan. Ei ole mitään keinoa lopettaa sitä henkistä kärsimystä, jonka lapsten isä lasten välityksellä onnistuu minulle aiheuttamaan.