Tietojen kalastelun olen unohtanut kokonaan. Sen, että lasten isä haluaa tietää edelleenkin kaiken, mitä minä teen, sanon tai elän elämääni niin yksin kuin lastenkin kanssa. Sitten hän vääntää ja kääntää asiat omassa mielessään ja tekee minusta syyllisen, edelleen. Tai sitten niin, että mikään ei kelpaa, mikään ei ole hyvä vaan aina löytyy se pieninkin asia, josta hänen mielestään löytyy moitetta ja olen automaattisesti huono äiti lapsille ja täysin paska ihmisenä.

Samaa lasten isä jaksaa edelleen jauhaa myös eri viranomaisille, perustelee väitteensä joihinkin yksittäisiin ja erittäin vanhoihin asioihin, sekä heittelee omia luulojaan minusta ja elämästäni. Samalla hän onkin sitten saanut tietää hyvinkin yksityiskohtaista tietoa, koska olen hänen kuultensa alkanut kertomaan sitten oman näkemykseni omasta elämästäni tai itsestäni. Toisinsanoen puolustautunut.

Enää en suostu moiseen, kerron mielelläni oman vastineeni lasten isän syytöksiin, mutten enää hänen kuullen. Hänellä ei ole mitään oikeutta enää henkilökohtaiseen elämääni. Asiat, jotka liittyvät suoraan lapsiin, isä tietenkin saa tietää, ei ole niitä peikkoja kaapissa, kuten olen ymmärtänyt valitettavasti isän luona olevan.

On harmi kuulla lasten suusta, etteivät halua keskustella isänsä kanssa, eivät voi koska pelkäävät isäänsä ja hänen suuttumistaan. Totta, minäkin pelkään edelleen.

Pelolla voi siis hallita kovin pitkälle, sillä saadaan ihminen taipumaan tahtoonsa, varsinkin jos kyseessä on semmoinen ihminen, joka haluaa hallita ja olla kuningas, kukko tunkiolla. Sanoa sen viimeisen sanan, aina. Lytätä lyttyyn toisen ihmisen, joka on hänelle syyllinen kaikkeen.

On kurjaa ymmärtää, miten toinen voi oikeasti syyttää ja syyllistää esimerkiksi minut kaikkiin niihin asioihin, joita hän itse tekee, ymmärtämättä tekevänsä väärin omille lapsilleen. Se, että itse joudun olemaan kaltoinkohtelun maalitaulu tai syyllinen ei ole ollenkaan niin paha, kuin että lapset joutuvat kokemaan sitä samaa.

Nämä asiat kuitenkin ja monta muuta on pitänyt vain hyväksyä, eron jälkeen olin itse liian yksin, liian väsynyt minkäänlaiseen taisteluun, vaan tyydyin erittäin laihaan ja lapsille epäedulliseen "sopuun". Tiesin jo tuolloin, että ratkaisut olivat lasten kannalta väärät, mutta halusin toivoa, halusin uskoa, että isä muuttuisi kun en ollut enää aiheuttamassa hänelle vihaa. Myös oli otettava ilmassa leijuvat uhkaukset todesta, jos asiat eivät olisi menneet isän tahdon mukaan.

Olen epämääräisesti kantanut syyllisyyttä kaikesta nyt toistakymmentä vuotta. Useamman vuoden eron jälkeen, eli nyt alan vasta ymmärtämään, etten ole tiettyihin asioihin syyllinen. Ja nyt pystyn ymmärtämään lapsia paremmin, hekin kantavat sisällään aivan valtavaa syyllisyyden taakkaa, ilmeisesti samoin kuin minäkin. Tämän huomion siivittämänä osaan ehkä hieman paremmin auttaa lapsia pääsemään siitä taakasta?

Avioliittoni oli julmaa leikkiä, kamalaa ja sairasta ja en päässyt tilanteesta pois. Vasta, kun ymmärsin hengenlähdön olevan oikeasti koko perheellä totta, sain voimaa irrottautua, hetkeksi. Mutta jouduin palaamaan lasten kanssa takaisin. Mies teki minulle tuolloin selväksi sen, kuinka olen huono äiti ja en pärjää elämässä yksin. Hän teki minun ja lasten elämästä helvetin, omilla tempuillaan ja koin jopa itse, että  on kaikken etu, mikäli palaan takaisin "kotiin" takaisin miehen luo, jotta elämä rauhoittuisi ja palaisi edes jokseenkin "siedettäväksi". Helvettiähän se oli jo ollut vuosia, muttei niin kamalaa, kuin miksi se sitten ensimmäisen eron myötä muuttui.

Lapset siis olivat kanssani, muuttivat kanssani. Ja en olisi ikinä arvannut, mikä helvetti sen jälkeen alkoi. Nyt kun mietin jälkeenpäin sitä muutamaa kuukautta, en voi kuin ihmetellä, että olin edelleen lasten isän talutusnuorassa, en uskaltanut tuolloinkaan "nousta vastustamaan" hänen tahtoaan. Hän pyöritti elämäni täysin sekaisin lasten avulla sekä vieraiden naisten. Mutta, nopeasti lapset menivät "sekaisin" siitä, että isä ilmestyi kotiimme keskellä yötä hakien lapset luokseen, palauttaen heidät sitten seuraavana päivänä kun ei tuolloin vielä osannut hoitaa lapsiaan, miten oliskaan voinut kun ei koskaan ollut osallistunut siihen lasten arkeen, yksinään. Oli täysin eri tilanne jäädä "vahtimaan" lapsia siksi aikaa, kun menin töihin, kun kaikki oli ns. valmiina. Pyykit pestyinä, koti siivottuna, ruuat laitettuna jne.

Lapsista tuli tuolloin ensinnäkin itkuisia, pelokkaita, levottomia ja ennenkaikkea väsyneitä. Minä en kyennyt kuin tottelemaan lasten isää, se minun tahtoni hallinta oli nyt jälkeenpäin täysin uskomatonta. Hänen ei tarvinnut sanaakaan sanoa, kun tein sen mitä hän halusi. Olin todellakin hänen sätkynukkensa, vailla omaa tahtoa, vailla yhtään mitään. Olin täysin tyhjä ihmiseksi. Sitä on niin vaikeaa edes sanoin kuvailla, miten ihminen muuttuu marionettinukeksi. Se olin.

Mies alkoi treffailla täysin avoimesti lastenkin nähden naisia, samalla hän "kyttäsi" miten minä elän. Ei siis jättänyt rauhaan, soitti päivän aikana usein, teksiviestitteli, saneli milloin näkee lapsia ja useinkin sitten hän ei pysynyt sovituissa jutuissa vaan teki mielensä mukaan. Palautti lapsia takaisin ennenaikojaan, tai uhkasi ettei niitä tuokaan takaisin, haki milloin halusi. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin suostua hänen toistuviin pyyntöihinsä ja vaatimuksiinsa palata takaisin. Vielä tuolloin elin toivossa, että kaikki vihdoinkin muuttuisi, ja samaan aikaan aloin epäilemään, ettei miehessä ole kaikki ihan niinkuin normaalisti.

Olen monesti katunut, etten pystynyt tuolloin pitämään pintaani ja pysymään erossa lasten isästä. Mutta, en saattanut katsoa lasten kärsimystä yhtään enempää, ymmärsin, että lasten elämä ainakin rauhoittuu jo fyysisesti, kun olemme kaikki saman katon alla. Mutta, minulla ei ollut vaihtoehtoja, en tiennyt mitä muutakaan olisin voinut lasten isän edessä tehdä. Tilanne oli tuolloin suorastaan kaoottinen, alistuin kohtalooni ja palasin takaisin. Ja samoin alkoi sitten se vanha tuttu kuvio toistua, sillä erotuksella, että luottamus toiseen oli hyvällä syyllä kadonnut ja aloin ymmärtämään, ettei kaikki ollutkaan niinkuin olin luullut ja kuvitellut. Ei ollut kyse normaaleista parisuhdeongelmista, ei ollut kyse normaalista "väsymisestä" arjen rutiineihin ja pikkulapsiaikaan, vauva-aikaan. Vaan kyse olikin jostain ihan muusta...Ja tuota muuta olen ihmetellyt, olen sen hyväksynyt ja tasapainoillut sen kanssa lasten mahdollisimman hyvän hyvinvoinnin takaamiseksi.