Juuri nyt elämääni ei hirmuisesti mahdu mitään ns. ylimääräistä.

Lapsille joudun sanomaan, ettei mitään ole päätetty, emme ole lasten isän kanssa edes keskustelleet asioista. Isän elämäntilanteen muutos on tällä hetkellä ainoa varma asia, joka on siis tiedossa. Kaikki muu on sitten vain isän toivetta,  tahtoa.

On raskasta vastata lasten puhelinsoittoihin lähempänä kello 23 yöllä. Isä on poissa, lapset keskenään ja tuo hetki on ainoa lapselle, jolloin voi soittaa minulle pelkäämättä isäänsä ja hänen kielteistä suhtautumista lasten minulle soittamisiin. Aamulla pitäisi lasten jaksaa herätä kouluihinsa reippaana, vaan valvoskelun jälkeen se on mahdotonta. No, tuo nyt on pienin huolistani tällä hetkellä.

Lapsi miettii ja pohtii itkuisena tulevaa, kuin asia olisi jo päätetty, vaikka mitään ei ole vielä tapahtunut. Hän miettii jo ikäväänsä, jouluja, asioita joille hän itse ei voi mitään. Sanon samaa, mitään asiaa ei ole vielä päätetty, emme ole keskustelleet asiasta isänsä kanssa, vielä. Tieto rauhoittaa lapsen ja hän pääsee unilleen. Muut sisarukset jo kuulemma nukkuvat ja vähän pelottaa, sanon että käy sitten herättämässä isomman sisaruksen, jos kovasti pelottaa ja soittaa minulle uudelleen. Toivon, että lapsi saisi unenpäästä kiinni nopeaan.

Viikonloppu meni itselläni itkien. Ja kirjoittaen. Menneen avioliiton tapahtumat ovat liian rankkoja uudelleen avattaviksi. Olen tietoisesti halunnut unohtaa kaiken. Ja nyt kohtaan niitä uudelleen...

Onneksi eron ja vuosien  jälkeen olen saanut eheytyä vähän kerrallaan, olen saanut tarvittavaa etäisyyttä rankkoihin tapahtumiin ja näen omaa toimintaani hieman eri valossa myös. Se, että aikanaan puolustin lapsia ja omia asioita, aiheutti paljon riitaa ja jos olisin ollut viisaampi, kykenevämpi, olisin saanut uskaltaa jo aiemmin erota. Niin, miksi en eronnut jo paljon aiemmin? Paljolta olisi säästytty? Tuskin, sama vihankohde olisin ollut jokatapauksessa, kuten olen edelleen.

Pattitilanne oli kuitenkin kaiken aikaa, kaikki kääntyi aina minua vastaan. Jopa omat tuntemukseni tuo hirviö onnistui kääntämään niin, että olin mielenvikainen ja hullu. Jossakin vaiheessa tajuttuani, että mieheni oli itse jonkin sortin psykopaatti, aloin pelätä oman ja lasteni turvallisuuden puolesta. Mies oli jo paljon toteuttanut aiempia uhkauksiaan ja kun mietin, mihin kaikkeen hän oikein pystyykään, en nähnyt muuta kuin eron ja mahdollisimman sujuvan sellaisen. Näin miehen aivan eri valossa kuin mitä olin halunnut uskoa miehestä. Se, että luotin mieheen kuin kallioon, suojasi minua pitkään näkemästä asioita oikeassa valossa. Sitä mukaa, kun oma luottamukseni mureni, sitä mukaa aloin pelätä oman ja lasteni turvallisuden puolesta. Opin näkemään, miten lasten isä ei ollut tietoinen omasta ongelmastaan, vaan oikeutti kaiken tekemisen/sanomisen sillä, että minä olin kaikkeen syy ja hänellä oli oikeutensa tehdä ja sanoa mitä huvitti.

On raskasta, edelleen. Yhtenä päivänä kuulin, miten isä puhui lapselleen, minun kuullen. Hymy huulilla, arvosteli lapsen ulkonäköä, ominaisuutta jolle lapsi ei voi mitään suoraan lapselle itselleen. Lapsi on juuri sen ikäinen, että kaikenlainen tuollainen kommentointi jo muutoinkin satuttaa, niin sitten kuulee oman rakkaan isänsä suusta sellaista. Niin se aikanaan minullekin teki ja sanoi, hymy huulilla arvosteli minua, lähestulkoon aivan samoin sanoin. Tuossa kuullessani isänsä kommentointia ymmärsin, ettei tuo ihminen edes ymmärrä tekevänsä hallaa lapselleen, hän ei ymmärrä, että tekee väärin. Aikanaan tosiaan puutuin isänsä puheisiin ja sanoin hyvinkin napakasti, ettei lapsia saa kohdella niin, ettei voi puhua noin toisesta ihmisestä, ei edes omasta lapsesta, sillä minkä lapsi itse voi omille persoonallisille ominaisuuksilleen. Ymmärrän jälleen lapsiani paremmin, mistä tulee niin omituisia ja epärealistisia vaatimuksia suhteessa omaan kehoon ja esimerkiksi pukeutumiseen. Se ei ole välttämättä olekaan kavereiden aiheuttamaa painetta, kun jo isänsä kotona kuulee kaikenlaisia "totuuksia" omasta itsestään. Ymmärrän lasten itsetunto-ongelmat, kun painivat isänsä kommenttien kanssa, niiden jotka on esitetty noin, mairealla rauhallisella äänellä. Olen järkyttynyt ensinnäkin siitä, että lapsi tuollaista joutuu kokemaan ja kuulemaan. Kyllähän aikuisen ihmisen pitäisi tietää, mitä suustansa ulos sylkee, ei kenellekään ihmiselle yksinkertaisesti voi puhua niin, ei edes omalle lapselle. Lapsi nielee kaiken, mitä kuulee ja kun tuollaista kuulee omalta isältä jatkuvasti, ei mikään ihme, että vähän masentaa ja on paha olla eikä oikein ymmärrä, mistä se johtuu.

Kun saisin lapseni turvaan, vaan eihän tuollaisia asioita kykene kukaan ymmärtämään. Tietoinen riski, toki oli olemassa se vaihtoehtokin, että isä vain vihasi minua niin paljon, kohteli huonosti sen vuoksi minua. Mutta, ei. Ei kait isä vihaa lapsiaan, sitä en saata uskoa. Mutta, silti hän jaksaa kohdella omia lapsiaan huonosti, ymmärtämättä sitä edes itse.

Olen ollut hiljaa, olen yrittänyt olla lasten isälle niin vähän haitaksi kuin mahdollista, jotta lapset eivät kärsisi. Eihän se ole normaalia ollenkaan. Tiedän sen, mutta tiedän senkin, että on olemassa niitä hyviä kausia, jolloin isä on lähes normaali. Totuutta en tosin voi tietää, en sitä mitä on vuosien aikana isän kodissa ovien sulkeuduttua tapahtunut ja mitä tapahtuu. Tiedän vain sen, minkä lapset ovat kertoneet, minkä olen itse nähnyt ja kuullut.

Aikanaan anoppi itse ohjeisti minua, että hänen poikansa pitää saada itse tajuamaan ja haluamaan asioita. Hänen pojalleen ei saanut kukaan muu kertoa, mitä esim. lapset tai perhe tarvitsee vaan pojan pitää itse saada ymmärtää asia. Niin, kyllä anoppi. Sitten olikin seuraava kysymys, että mitä kun siihen tajuamiseen menee aikaa, kauan aikaa ja esimerkiksi lapsi oppi kävelemään ja tarvitsi kengät jalkaansa, kun oli tulossa talvikin? Miten saan tuon lapsen isän tajuamaan asian, että antaa minulle rahaa lapsen kenkiä varten, itseasiassa minun omaa rahaani, palkkaani, jonka isä ottaa tililtäni aina joka kuukausi pois. Tai miten saada poikasi ymmärtämään, että lapset kasvavat koko ajan, ei riitä, että heille kerran elämässä hankitaan vaatetus, ja se toppapuku mikä oli äitiyspakkauksessa, ei enää mahdu lapsen päälle, vai pitääkö minun sanoa lapselle, ettei kasva enää, vaan odottaa siihen asti kunnes, isä ymmärtää? Niin, anoppi, miten tämä nyt tehdään, kun minulla ei ole valtaa käyttää omia rahojani, jotka olen omalla työlläni hankkinut, kun isä ottaa ne rahat tililtäni pois? Tai miten minä saan lapsen isän tajuamaan, että lasta ei voi kohdella niin kuin isä kohtelee? Repii ja riipii ja lapsi huutaa kivusta isänsä käsittelyssä? En voi olla vahtimassa poikaasi jatkuvalla syötöllä, ettei hän satuta lasta muka leikkiessään hänen kanssaan. Tiedätkö anoppi, kun jouduin hakemaan lapsille päivähoitopaikkaa, kun en enää uskalla jättää lapsia isänsä hoitoon?

Nykyisin tiedän, että exanoppi osasi valtavan hyvin näytellä minulle olevansa ystäväni. Mutta todellisuudessa hän vihasi minua ja luulen, että hänen suurin nautintonsa oli meidän ero viimein. Koin ajoittain kovin omituisia fiiliksiä, jollakin tasolla tiedostin, ettei anoppilassa kaikki ollut ihan sitä, miltä asioiden tahdottiin näyttävän, pinnan alla oli jotakin ja se jokin taisi ollakin anopin oma narsisimi? En tiedä, mutta jotenkin nyt itse luulen niin. Olihan se kovin omituista, moni asia oli nähdäkseni hullusti siellä perheessä ja pitkään olin ihmeissäni, mikseivät esimerkiksi lapset halunneet vierailla siellä. Toivon, että sukupolvien kierre katkeaisi nyt ainakin omien lasteni kohdalla. Oli se sitten mikä tahansa...

Sitten joskus, kun lapseni ovat kyllin isoja, toivon saavani keskustella anopin kanssa. Toivon voivani kertoa tuolle ihmiselle, millaiseen helvettiin minä ja lapset jouduimme, toivon voivani kertoa oman näkökulmani asioihin. Minun näkökulmaani kun ei ole hän tai kukaan muukaan tullut kysyneeksi. Vuosia sitten ainoa, joka oli huolissaan, kyseli minulta kiusaako lasten isä minua taas, tuolloin valehtelin ja pidin kulissit pystyssä ja kerroin, ettei kiusaa. Sen jälkeen en saanutkaan olla enää yhteyksissä tuohon perheeseen, lasten isä kielsi sen. Kuten myös on kieltänyt kaiken yhteydenpidon muutenkin hänen sukuunsa, ja tiedän miksi. Ettei totuus paljastuisi, ettei valheet, joita hän on kertonut minusta ja erostamme paljastuisivat. Vasta vuosia myöhemmin ymmärrän tämänkin tarkoituksen. Ihmettelin tyhmänä sitä, miksi en olisi saanut pitää yhteyttä lasteni isän puoleisiin sukulaisiin ja kaikesta huolimatta kunnioitin lasten isän toivetta ja en ole pitänyt yhteyttä, vaan olen aina ihmetellyt miksi. Ja nyt luulen, että syy on tuossa isänsä pelossa, että valheet paljastuisivat ja suku saisi tietää totuuden, minun näkemyksen asioihin. Mistä voin tietää, mitä sontaa isänsä on puhunut minusta.

Luotan siihen, että lapset itse ymmärtävät totuuden eräänä päivänä.