Olen järkyttynyt, lasten isän uhkauksesta tehdä lastensuojeluilmoitus vain sen vuoksi, että olen hakenut lapsille apua. Isä kokee asiat niin, että minä kiusaan lapsiani hakemalla heille apua asioihin, joihin en itse kykene vaikuttamaan ja heitä auttamaan. Isä kokee, että minä kiusaan lapsiani, vaikka aina olen etsinyt lapsille vain hyvinvointia ja tasapainoa heidän elämiinsä. Ihan sairasta, mutta tuossahan ei ole siis mitään uutta, isänsä käytöksessä siis.

Tehköön vaikka tuhat ilmoitusta, minusta. Ja tehköön lapsistakin. Tuleepahan sitten jälleen viimein päivänvaloon kaikki ne asiat, jotka olen itse sormienläpi katsonut lasten elämässä isänsä luona. Se, että lasten etu ja hyvinvointi on minulle tärkeää, myös henkinen sellainen, aiheuttaa näköjään isässä kovin paljon negatiivisia tunnetiloja, joita sitten vierittää minun niskaani ja alkaa tehtailemaan näitä lastensuojeluilmoituksia. Vai että se onkin lasteni kiusaamista, jos yritän hakea apua lapsille?

Ja niin tämäkin asia on kääntynyt näin, nurinpäin. Minä olen isän mielestä kiusaaja, joka kiusaan lapsiani hakemalla heille apua, jota en itse välttämättä osaa heille antaa. Mutta, ei ole mitään mitään uutta tässäkään asiassa. Kiusaan isän mielestä isää myös, ihmettelen vain, että miten?

Jo vuosia sitten, eron jälkimainingeissa hain lapsilleni apua, isä silloinkin alkoi tekemään minusta lastensuojeluilmoituksia, koska tuolloinkin hän tosissaan kuvitteli, että kiusaan tarkoituksella lapsia. Ja nyt voin kokemuksella sanoa, että jos isä ei olisi estänyt lapsiaan saamasta apua, monilta ikäviltä asioilta olisi todellakin vältytty, apu olisi ollut paikallaan ajoissa. Tätä en halua enenkään toisten lasten enää kokevan, vaan toivon, että ajoissa aloitettu apu ehkäisisi monilta ongelmistä, jotka nyt väistämättä kasautuvat, ellei lapsi saa apua. En todellakaan  voi puuttua lasten elämiin isänsä luona ja viime kesästä asti olen jo saanut olla aiempaa enemmän huolissani lapsistani.

Onneksi tänään tiedän, että lastensuojelu ei ole peikko, ei mörkö, vaan ainakin täälläpäin lasten asialla. Minun ei tarvitse turhaan pelätä, että lapset huostaanotettaisiin jonkin ihmeellisen syyn varjolla. Tiedän, että lapseni voivat hyvin, ainakin silloin kun he asuvat kanssani. Tiedän olevani hyvä äiti, huolehtiva kaikin puolin ja olen aina tehnyt asiat ajatellen lasteni etua ja parasta. Jopa eroaminen aikanaan tapahtui pääosin lasteni parhaaksi. Itse siedin ja varmaan olisin sietänyt kuolemaani asti, mutta kun lapset alkoivat saada osansa, kärsiä ja oireilla ja ymmärsin mistä se johtuu, päätin erota, joap oman henkeni uhalla. Otin suuren riskin aikanaan jättäessäni lapset ensin isälleen, ja toivoin, että lapset pitävät isän järjissään ja arjessa kiinni, niin ettei mitään pahaa tapahtuisi kelleen, kuten oli uhannut, jos ero toteutuisi.

En muistanutkaan, miten lasten isä voi olla vaarallinen vihaisena ja sitä hän on tällä hetkellä. Pelkään lasteni puolesta, vihaisena isä tekee todella paljon vahinkoa ympäristölleen ja ei katso, kuka on näkemässä, kokemassa. He joutuvat kestämään nyt tämänkin, syyttöminä jälleen. Ihmetellen ja kuunnellen isänsä vaahtoamista siitä, miten minä olen kamala ihminen, täysi kusipää ja täysin kykenemätön äidiksi. Jotenkin tiedän, että luokseni seuraavalla viikolla tulee hyvin apeita ja hiljaisia ja surullisia lapsia. Tiedän, että sitten alkaa se kiukku, syyttely ja arvosteleminen ja syyllistäminen sekä epäily siitä, onko minulla kaikki päänsisällä kunnossa. Ja en voi edelleenkään puhua, en voi kuin elää kuten ennenkin. Ottamatta puheeksi yhtään mitään asiaa, voin vain kuunnella lapsia ja vastata jotakin ympäripyöreää heidän kysymyksiinsä sekä pyytää olemaan puhumatta tietyistä asioista ja sanoa, että heidän pitää jatkossa puhua ne asiat jonkun muun kanssa, koska en voi ottaa sitä riskiä, että minua syytetään lisää asioista, jotka eivät pidä paikkaansa. Voin vain kuunnella, mitä lapsilla on mielessään, kuunnella heidän pelkonsa, epätoivonsa.

Lapsista tuo voi tuntua kamalalta, he todennäköisesti kokevat, etten halua puhua heidän kanssaan heille tärkeistä asioista, mutta en voi. Käteni ovat edelleen sidottuja, isänsä onnistuu todellakin kääntämään asiat niin, että minusta tulee se manipuloiva ja järjetön ihminen.

Juuri nyt isä kokee minun kuulumistenvaihdonkin lasten kanssa kiusaamisena. Siis niin, että isä kuvittelee, että kiusaan omia lapsia kysymällä kuulumisia, erityisesti kun he ovat kipeänä siellä. Isä väittää, että häiriköin heidän elämäänsä, jos otan lapsiini minkäänlaista kontaktia lasten ollessa isällään. Tiedän, että se on isän sairas luulo, ja se todellakin rajoittaa minun halukkuutta soittaa tai laittaa viestiä lapsille. Illalla lapset soittivat, olivat kovin vaisuja ja äänestä kuulin, kuinka pelokkaita olivat. Kysyin suoraan, onko isä ollut vihainen tänään ja lapset sanoivat, että on ollut, huutanut ja raivonnut heille vähänväliä. Tiesin omasta ja lasten aiemmista kokemuksista tuon ja pelkoni on aiheellinen. Jossakin vaiheessa isän mielipuolisuus ei enää ole pidäteltävissä ja silloin hän kykenee käymään käsiksi jopa lapsiinsa. Pelkään, koska tiedän miten julma ihminen tuo on suuttuessaan, saatikka ollessaan raivon vallassa. Silloin lentää tavarat, eläimet ja ihmiset seurauksista välittämättä. Hän ei kykene hillitsemään itseään. Ja jos joku erehtyy olemaan tiellä, hänkin saa osansa tuosta raivosta.

Olen tänään kiitollinen siitä, että olen joitakin esimerkkejä isänsä omituisista mielenliikkeistä saanut säästöön, jos tilanne äityy kovin pahaksi, minulla on paperilla todisteet siitä, miten isä lapsiaan kohtelee, miten heistä ajattelee, eli se viha ei kohdistu pelkästään minuun, vaan myös lapsiinsa, puheissa ja teoissakin.

Rankkaa on ollut muutoinkin, olen joutunut käymään muistojani läpi, niitä unohdettuja asioita, joita lapseni ovat joutuneet kokemaan. Yhden päivän itkin, kirjoitin ja itkin. Tuntui nyt  ja tuolloinkin liian pahalta kaikki se, mitä lapset ovat kokeneet nähneet. Kuinka vuorovaikutus oli vinoutunutta ja kieroa, kuinka oikean ja väärän ero hämärtyi.