Olen kirjoittanut kulisseista, joissa elin aikanaan. Ulkoisestihan kaikki oli loistavasti. Sitten jokin muuttui, minä muutuin ja aloin tiedostamaan, ettei kaikki ollut hyvin. Niin ja jotenkin vain hyväksyin sen, että puolisolla oli ne omat huonot piirteensä, tapansa ja tekonsa. Halusin kuitenkin aina yrittää, uudelleen ja uudelleen. Suhteen hyvät ajat saivat aina unohtamaan ne huonot kokemukset ja takaraivossa oli ajatus, että enää tämä ei voi toistua. Kaikki sujui hyvin myös silloin, kun keskityin vain ja ainoastaan omiin lapsiini, silloin kun he olivat pienempiä.

Ongelmat alkoivat aina silloin, kun minulla oli jokin tarve, jokin oma juttu. Joskus olen jollekin sanonut, miten mies aina huutamalla ja raivomalla huusi minulta jonkin asian elämästä pois. Kuten ne muutamat omat harrastukseni kotona.

Mies huusi ja raivosi ja syyllisti minulta pois käsityöt, vaikka vaan tein niitä kun lapset nukkuivat ja kotityöt oli tehty, siis ns. omalla ajalla. Samoin lukeminen piti jättää pois, koska mies ei voinut sietää näkemäänsä, että keskityin kirjaan. Illalla, tai silloin kun lepäsin lasten kanssa päiväunilla. Muistelen, miten en koskaan päässyt lenkille, vaikka toisinaan pyydettiinkiin mukaan. Mies ei suostunut siihen, että olisi ollut lasten kanssa edes sen aikaa, itse hän kuitenkin kävi lenkkeilemässä itsekseen ja harrasti sen, minkä jaksoi omalla ajallaan ja milloin jaksoi. Riitaa tuli useinkin siitä, että minä vaadin omia juttujani, varsinkin silloin, kun väsyin jatkuvaan äitiyteen kotosalla ja vastapainona ei ollut mitään. Vain kodinhoito ja lapset. Useinpien äitiylomien aikaan hakeuduinkin nopeasti työelämään, huilaamaan ensinnäkin miehestä ja vaikka nautinkin olla kotiäitinä, ilman mitään huilitaukoa siitäkin tuli raskasta ja varsinkin kun toinen puoliso vain huusi ja sätti, minkä ehti.

Rakastin aikanaan pyöräilemistä. Se jäi pois, koska mies ei suostunut siihen, että olisi hoitanut osaa lapsista minun käydessä pyöräilemässä ja hän ei halunnut koskaan yhdessä lähteä. Samoin hiihto oli lapsena suosikkini, mutta lapsilla on ollut yhteisessä käytössä vain yhdet parit kerrallaan ja niin sain nopeastihuomata lasten kasvaessa, ettei minulla ollut mahdollisuutta lähteä yhdenkään lapsen kanssa hiihtämään, saati koko porukan. En saanut koskaan lupaa ostaa itselleni suksia.

Jos en olisi saanut silloisille pienille luistimia, niitä ei olisi koskaan todennäköisesti hankittu. Vielä tänäkin päivänä minun pitää nämä hankkia, koska lasten isä ei kykene siihen hommaan. Sama muidenkin asioiden kanssa. Muistelen, miten mies huusi minulta pois meikkaamisen, hän ei voinut sietää, että laittauduin vaikka käsittääkseni se on naisen elämässä ihan normaali asia. Minä kuuntelin sitä, miten meikkaan mennäkseni huoraamaan. Kovin montaa riitaa en aiheesta jaksanut, olivathan lapset läsnä koko ajan ja tiesin, ettei riitely ole koskaan lapsille hyvästä, varsinkaan noin pienestä aiheesta, kuin äidin meikkaaminen, joten lopetin kokonaan käyttämästä meikkiä. Sitten kuitenkin sama mies huusi minulle ja arvosteli, kun olen niin kamalan ruman ja epäsiistin näköinen. Niin, en päässyt koskaan kampaajalle, paitsi kun onnistuin miehen antamista ruokarahojen jäämistä säästämään kuukausitolkulla ja sain lapset hoitoon mummolaan, pääsin leikkuuttamaan hiukseni ja jos mies joskus sai tietää, siitä seurasi hirveä riita ja syyllistys.

Uusia vaatteita en voinut hankkia, kun lapsetkaan eivät niitä saaneet. Isä ei suostunut kuin pitkän viikkojen anelun jälkeen raottamaan tiliään siis niitäkin rahoja, jotka olin itse tienannut omassa työssäni ja pääsin kerran vuodessa lastenvaateostoksille, yleensä heinäkuun alennusmyynteihin ja yritin sieltä sitten kaapia kokoon koko vuodeksi jokaiselle lapselle jotakin. Muutamia kertoja erehdyin pyytämään itselleni vaaterahaa mieheltä ja kamala riitahan siitäkin syntyi. Joskus hän raivostui todella pahasti ja esineitä meni rikki, tai sitten sain itse henkilökohtaisen käsittelyn ja opin, ettei tuollaisella asialla kannattanut aiheuttaa riitaa. Usein sitten äitini antoi minulle joitakin kirpputorivaatteita, joita oli löytänyt. Muutaman kerran sitten uskalsin käyttää omaa palkkaani esim. työvaatteisiin ja sekin aiheutti jo kaupassa riitaa, lopulta mies ymmärsi itsekin, että antaa huonoa kuvaa koko perheestä, jos vaimo kulkee julkisesti rääsyissä. Ja naama väärinpäin maksoi ostoksia.

Mies teki jokaisen asian juuri toisinpäin, kuin oltiin sovittu. Ihan kuin kiusallaan. Myöhemmin olen tullut siihen tulokseen, ettei mies oikeasti muista eilistä päivää, saati sitä mitä on itse puhunut tai tehnyt tai sitten vain heittäytyy muistamattomaksi? Kerran päätimme (mies päätti siis) ottaa lapsille lemmikin, no pian tuo lemmikkiraukka saikin kylmää kyytiä miehen taholta. Hän kohdisti viattomaan luontokappaleeseen kaiken inhon ja vihan ja vielä tänäpäivänä, kun tuo otus kuulee sanan isä tai etunimen, otus kavahtaa. Olimme myös sopineet, että yksi lemmikkieläin talossa riittää, niin mitä tekee mies muutaman kuukauden kuluttua. Kantaa eläimenpoikasta kassissa ja ilmoittaa hymyssä suin lapsille, että tulkeehan katsomaan mitä isänne teille toi...No ilmeisesti sitten tuo eläin koki kauhun hetkiä kohdatessaan kiukkuisen isän stillä seurauksella että eläin piti käydä lopettamassa.

Oli asia mikä hyvänsä, se aina jotenkin kääntyi nurinpäin, esimerkkejä elävästä elämästä riittää loputtomiin, niin pieniä, kuin isojakin. Oikein hävettää, kun mietin miten olen itsekin osallistunut siihen, että olen salaillut ja esittänyt omaa rooliani sairaassa avioliitossa, jossa mikään ei ollut sitä, miltä näytti.

Pelko hallitsi vuosia elämääni, lasten elämää ja mikään ei koskaan riittänyt miehelle, ja viimein olin tulla hulluksi, mutta se on jo ihan toinen tarina joskus kerrottavaksi, sen voin sanoa, että mies uhkasi toimittaa minut pois johonkin laitokseen tahi sitten niin, että ajaisi minut itsemurhan partaalle tai sitten hän hoitaisi homman itse ja muutaman kerran tuo ihminen? kokeili onneaan, jäi tosin itseteossa kiinni.