Oi, antakaa minulle keinoja joilla kestän jatkuvan kiusanteon ja elämän häirinnän!

En jaksa enää yhtään. Olen niin maassa, mikään ei huvita, ei kiinnosta.

Päiväni menevät vain miettiessä ja pelätessä exän seuraavaa siirtoa. Itken usein, en saa öisin nukutuksi, näen painajaisia ja pelkään pienintäkin risausta kodissamme.

On hyvin rankkaa olla juuri nyt edes olemassa. Olen yksinäinen, ei ketään ihmistä, kuka ymmärtäisi kaiken tämän paskafiiliksen, jonka ex saa aikaan.

Kyse ei ole edes siitä, että olisin katkera exämmä, vaan kärsin tuon toisen jatkuvasta kiusanteosta. ja mikä parasta, hän syyttää minua, että olen kiusaaja häntä kohtaan.

Kiusaamiseksi hän kokee sen, että yritän epätoivoisesti asettaa tuolle ihmiselle rajoja, ettei hän kävelisi ylitseni enää koskaan, minkään asian suhteen.

Olen epätoivoinen, yksin. Minusta tuntuu niin kurjalta joutua vieläkin taistelemaan ihmisen kanssa, jonka  siis pitäisi olla toinen lasten vanhempi. Ja mitä tuo toinen tekee? Minut hulluksi jatkuvalla kiusanteolla lastensa kautta.

Olen miettinyt, onko toinen oikeasti niin typerä, ettei itse ymmärrä vai mikä helvetin ongelma tuolla kusipäällä oikein on. Enää en jaksa kuin vihata tuota ihmistä, vaikkei se edes ansaitse sitäkään. Yhteistyötä pitäisi pystyä tekemään vielä vuosia, ja tähänkin asti se on ollut kovin haastavaa. Nyt kusipää on heittäytynyt uhriksi itse, kun ei mikään muu enää tehoa ja yrittää kerjätä säälipisteitä.

Olen niin vihainen ja kukaan ei ymmärrä. Kukaan ei ole tässä kanssani, en voi jakaa tunteitani mihinkään. Muuhun kuin itseeni. Pelkään, että jonakin päivänä se vielä on edessäni, että tapan itseni, koska en kestä enempää kiusantekoa.

Olen kyllästynyt elämääni, siihen että olen koko ajan ikäänkuin hälytysvalmiudessa, 24h 7 päivänä viikossa. Olen valmiina vastaamaan lasten tarpeisiin, vaikka he eivät olekaan läsnä. Minun pitäisi kyetä luottamaan lasten isään vaan hän ei ole ollut koskaan luottamuksen arvoinen suhteessaan lapsiin. Joskus hänellä menee niin yli, että on ollut usein lasten turvallisuus ja henki uhattuna, ja lapset pitävät kaikkea normaalina.

Lasten isä syyttää minua kaikesta siitä, mitä hän tekee itse lapsille. Hän syyttää minua huutamisesta ja huutaa ja raivoaa itse lapsille niin paljon ja niin älyttömistä asioista, ettei kukaan usko jos kertoisin. Jos olenkin joskus sortunut huutamiseen, niin olen aina pyytänyt anteeksi, moneen kertaan ja keskustellut lapsen kanssa asian. Isänsä ei tätä tee, hän ei ole koskaan pyytänyt keneltäkään anteeksi.

Isällään on niin siistiä, ettei siellä saa eläminen näkyä. Kaikki menee roskiin samointein, jos jokin isän mielestä väärässä paikassa eli kaikki. Oksettavaa suorastaan. Lasten isä kertoilee lapsille satuja, minusta. Hän kertoilee vääntelee ja kääntelee omia olettamuksiaan minun elämästä ja minusta. En voi kuin lpasille sanoa, että he itse tietävät minusta ja elämästäni totuuden, johon voivat luottaa sydämessään.

Elämässäni ei ole mitään salattavaa, paitsi exälle. Hän keksii kaikesta moitteen ja vittuilun aiheen. Hän keksii ihan kaikesta syyllisyyden ja häpeän.

Pitäisikö minun olkaa tosissaan pelaamaan samaa peliä, antaa takaisin samalla mitalla? ei siihen saata ryhtyä, koska se vaan ei ole oikein. Mutta kuka minua voi auttaa? Tiedän, ettei kukaan. Niinkauan kuin tuo ukko on hengissä, en saa rauhaa elämääni. Niinkauan joudun kärsimään.

Ja sitten vielä exanoppi. Hän se vasta onkin itse paholainen, piru jolta ex on saanut hyvät eväät elämäänsä. Kiero kuin korkkiruuvi ja niin läpeensä paha ihminen, jolta mies itsekin on ilmeisen hyvästä syystä yrittänyt paeta. sairas ämmä kaikenkaikkiaan. ja minä ymmärrän sen vasta nyt. Kumpa hänkin saisi osakseen sen, mitä hän ansaitsee, ihan kuten poikansakin.

En pidä ajatuksesta, että katkeroituisin, mutta yksinäisyydessäni ei ole muutakaan. En saa ajatuksia pois jatkuvasta kiusanteosta, ei ole ollut sellaista viikkoa, ettteikö jotakin olisi aina tullut exän taholta. Kohdentuen joko suoraan minuun tai lasten kautta epäsuorasti minuun. Kärsin.

Eron piti tuoda rauha ja paskanmarjat se mitään tuonut, Kiusanteko on jatkunut edelleen, ja se vituttaa ja ennenkaikkea satuttaa syvästi. Kuin viiltohaava, kirvelee iholla ja jättää ikävän arven. Sivallukset satuttavat, ja ne osuvat myös lapsiin, vaikkei toinen tahtoisikaan suorasti lapsia satuttaa, hän tekee sitä kuitenkin. Saan olla aina vaan huolissani ja erityisen huolissani silloin, kun tiedän, että hän on vihainen tai muutoin sekopääolo saa hänellä vallan.

Usein en tiedä itkeäkö vai nauraako ja yleensä käyn itkemään. Tekstiviestit jotka tulevat isältä, ovat aina pelkkää vittuilua, siis lasten asioissa. Muutoin en pidä yhteyttä. Jos ei ole vittuilua niin sitten hän ei kerro kysymääni lasten asiaa tai sitten hän ei vastaa mitään.

Viimeisin vittuiluviesti tuli yöllä, puoli neljän aikaan. Kiristystä ja haukkumista sen vuoksi, etten päässyt lapsen kysymänä hoitamaan lapsen asiaa, vaan isänsä olisi tuokin asia pitänyt hoitaa kanssani. Sopia minun kanssani eikä laittaa lasta asialle.

Ja sitten syyttää minua, etten hoida asiaa, miten voin hoitaa jos en ole tietoinen? Lasten asioiden tietojen pimittäminen on aivan hirveää. JA lapset kärsivät, kun eivät itsekään tiedä omista asioistaan. Saatanan kusipää koko äijä.

Ei se, että siedin ja kestin melkein 20 vuotta yhteistä taivalta, sama henkinen helvetti jatkuu yhä vaan. En jaksa enää yhtään. Ja eroonkaan hänestä ei pääse, yhteishuoltajuus ja vuoroviikkoasuminen lapsilla pitävät minut yhä kiinni tuossa paskanpuhujassa, joka jaksaa joka käänteessä muistaa kiusata minua. Kiusa se on pieninkin kiusa ja näpäyttää aina kun siihen on mahdollisuus ja jos ei ole niin hän tekee sen jokatapauksessa.

Kunnianloukkaussyytteet on pitänyt unohtaa aikoja sitten, se vain pahentaisi kaikkien kärsimystä. Lastensuojelusta ei apua saa, koska toinen on niin hiton hyvä esiintymään ja esittämään oikein ihanneisää, ja haukkuu hienovaraisesti vihjaillen minut ja miesystäväni.

Olen kyllästynyt olemaan jatkuvasti puolustuskannalla, joutuen selittämään ja todentamaan vääräksi exän puheet ja luulot. Ja sanomaan, että itse hän tekee sen mistä minua syyttää. En jaksa enää.

Minulla ei ole tällä hetkellä omaa elämää ollenkaan. En jaksa edes enää unelmoida siitä paremmasta ajasta. Vaivun vain uneen, huonoon sellaiseen ja odotan että kuolema tulisi. Se poistaisi kaiken pahan ainakin tästä elämästä. Minun ei tarvitsi enää katsella jakuunnella lasten kärsimystä, jonka isänsä tietämättään? aiheuttaa, minun ei tarvitsisi jatkuvasti olla täydellinen ja sellainen äiti, josta ei voi moitetta sanoa. Haluaisin olla ihan vaan oma itseni, mutten voi. Minun pitää koko ajan elää varpaillaan, niin ettei lapsille tule mieleen yhtään sellaista negatiiviseksi tulkittavaa asiaa, josta isänsä voisi sitten tehdä omia luuloja. Kuten on tehnytkin, ihan normaaleista asioista on tehty tekemällä isän mielessä sitten härkä.

Vituttaa suraan sanoen.