Rankkoja päiviä, jokaisessa raskaassa hetkessä nostan katseeni ylös ja pyydän apua.

Kaikki mitä sanot tai lapset ovat ikinä koskaan sanoneet, kääntyy erään ihmisen suussa iskuksi itseäni vastaan. Tiedän kuitenkin, etten ole tilivelvollinen ja minun ei tarvitse olla altavastaajan asemassa, minun ei tarvitse suostua siihen, että olisin altavastajaajana oman elämäni keskiössä.

Oikestaan minun ei tarvitse edes puhua mitään, dokumentit puhukoot puolestaan. Tuo ihminen paljasti itse itsensä, minun ei tarvinnut sanoa sanaakaan, ristiriitaisuuksia, järjettömyyttä ja kiusantekoa. Jo yhden yhteisen tapaamisen jälkeen minulla olisi oikeus nostaa syyte, jälleen kunniani loukkauksesta, perättömiä luuloihin perustuvia ja täysin käsittämättömiä syytöksiä, arvailuja ja huonoja valheita.

No, nyt tiedän ainakin sen, miten tuo ihminen onkii tietoja ja yrittää saada asiat näyttämään itselleen edulliselta. Hän käski minua kertomaan asioista, joista hänellä ei ollut parempaa tietoa. Kieltäydyin, koska hänelle en ole tilivelvollinen, asia ei ollut hänen millään tavoin, ja jos olisin kertonutkin jotain, olisin itse syyllistynyt väärän tiedon levittämiseen toisesta.

Mutta että minä olen vuosia haksahtanut siihen ansaan, olen itse ottanut paljon asioita esiin, vain siinä luulossa, että toinen on käsittänyt väärin jne.  tietoa jolla tuo toinen on sitten yrittänyt aiheuttaa huolta lisäämällä minun kertomukseen omia luuloja, virheellisiä päätelmiä, ym. En osaa tuota oikein vielä itsekkään selittää, miten kaikki tapahtuu, mutta kaikki mitä sanot, kääntyy lopulta hänen suussaan itseäni ja elämääni vastaan.

Olen tekemisissä pakosta erittäin sairaan ihmisen kanssa. Niin se vain on ja kukaan, ei kukaan voi käsittää sitä, miten toinen kehtaa ja kykenee sellaiseen kohteluun, kuin mitä minä ja viattomat saavat osakseen. Jopa eläimet.

Luulin, että ero olisi parantanut tuon ihmisen. Siis, että minä olin syy hänen pahaan oloonsa ja sen vuoksi käyttäytyi niinkuin käyttäytyi, vaan ei. Kaikki on jatkunut samanlaisena, kukaan ei ole turvassa tuon ihmisen mielipuoliselta kohtelulta.

Huoleni siis on aiheellista, se huoli, joka alkoi jo vuosi sitten keväällä nousta voimakkaast ja on vain pahentunut koko ajan. Pohdin tuolloin, mitä tuolla ihmisellä onkaan jälleen kerran mielessään ja edelleen hänen tavoitteensa on tuhota minut, keinolla millä hyvänsä. Vihallaan pitää olla kohde, ja minä en valitettavasti ole ainoa. Hän vihaa minua niin paljon, että omat lapset ja heidän hyvinvointinsa jää kaukaiseksi tavoitteeksi. Olen halunnut toivoa ja uskoa muuta.

Hän kykenee valehtelemaan minusta silmät kirkkaina jokaiselle vastaantulijalle. Hän esittää omia luulojaan, kuvitelmiaan ja vieläpä uskoo ne itse todeksi. Hänessä itsessään ei ole mitään vikaa, hän on itse täydellisyys.

Mutta, enää en alistu hänen sairaisiin kuvitelmiinsa. Minun puolestani puhukoon valheitaan, muttei seurauksitta. Totuus on, ettei tuo ihminen tiedä totuutta elämästäni, ja vaikka tietäisikin totuuden, hän ei kykene sitä hyväksymään, hän ei halua sitä hyväksyä.

Tuon ihmisen perättömät luulot ja syytökset satuttavat edelleen, saavat minut edelleen pois tolaltani. Ja sitten vielä kun ne esitetään esimerkiksi virallisissa yhteyksissä, kun istumme samassa tilassa, ja tarkoitus olisi keskustella lasten asioista, keskustelusta ei tule mitään, vaan yhtääkkiä huomaan olevani kuin jossakin oikeudenkäynnissä, poliisikuulustelussa konsanaan ja altavastaajana selittelen kaikkea sitä, mitä tuo ihminen haluaa tietää elämästäni. Se on niin kamalaa, etten toivoisi sellaista kenellekään. Se on ihan jotakin uskomatonta, kun joudun itse muistuttamaan, että tulin keskustelemaan ihan muusta asiasta, kuin hänen luuloistaan tai valheistaan, joihin hän itse uskoo nahtavasti.

Minulla on nyt dokumenttia siitä, miten hän itse mm. manipuloi lapsia. Ja yllätys, hän on syyttänyt minua siitäkin. Ei ole enää sellaista asiaa, mistä hän ei olisi minua syyttänyt tai kuvitellut minun tehneen tai miten maalaa elämääni oman mielensä mukaisesti ja kertoo näistä muille.

Tässä tullaankin siihen, että hänelle onkin tärkeää tietää kaikki mahdollinen elämästäni ja kun hän ei sitä tietoa ole saanut, paitsi sen mitä tosiaan lapset kertovat ja kuvailevat ihan minun luvallani, hän ei sitä kykene hyväksymään, että hänen sabotaaseista huolimatta olen saanut elämäni, yhdessä ja erikseen lasten kanssa. Ja että hänen maalailemat kuvat eivät pidä paikkaansa.

Tuo ihminen ei kestä sitä tosiasiaa, että minä olen onnellinen, lapset ovat onnellisia ja tyytyväisiä kanssani. Tuo ihminen ei ole onnistunut rikkomaan ja etäännyttämään ja vieraannuttamaan minua omista lapsistani, vaikka yritys hänen taholtaan on ollut enemmän kuin kiitettävän luokkaa.

Tuo ihminen ei ymmärrä sitä työmäärää, jonka minä teen lasten ja hänen suhteiden eteen. Niin, että lapset ovat saaneet pitää hänestä sen kiiltokuvamaisen mielikuvansa. Selittelen, puolustelen häntä lapsille, kiillotan hänen pintaansa, jotta lapset eivät itse hylkäisi häntä. Vaikka nyt on jo nähty, miten käy kun tarpeeksi ikää tulee lapselle ja hän alkaa itse nähdä asioita ja muodostaa sen oman käsityksen, silloin en voi kuin tukea lasta ja todeta, että hänellä on kuitenkin ja kaikesta huolimatta ollut elämässään myös se toinen vanhempi, joka on sellainen kuin on. Mutta on ollut kuitenkin, ja ihan varmasti jossakin sisimmässään välittää samoin kuin minä, riippumatta siitä, miten kohtelee muita ihmisiä tai eläimiä.

Siihen en enää voi sitten vaikuttaa, jos lapsi omien kokemustensa ja havaintojensa pohjalta toteaa, ettei halua enää aikuisena olla missään tekemisissä toisen kanssa. Se on sitten aikuisen lapsen oma valinta.

On haasteellista tosiaan tukea lasten välejä toiseen vanhempaan, mutta paljoa muutakaan ei ole tehtävissä. On lasten etu, että heillä säilyy molempiin vanhempiin yhteys. Usein olen toivonut samaa tukea toisinpäin, vaan vieraannuttamista ja etäännyttämistä harrastaa tuo toinen koko ajan minuun nähden. Se ei ole lapsille oikein, he eivät ymmärrä asiaa ja ihmettelevät usein, miksei toinen vanhempi tee samoin kuin minä.

On haastavaa myös tukea lasten välejä toinen toisiinsa, koska toisen vanhemman luona toimii suosikkijärjestelmä, sekä sitten on ne kynnysmatot sekä kiusatut lapset. Lapset ovat jokseenkin kaunaisia toinen toistaan kohtaan, suosikkilapsi ei ymmärrä, miksi toiset sisarukset ovat hänelle kateellisia ja vihaisia. Sitten ne kynnysmatot ja vihan kohteet vetäytyvät, siirtyvät syrjään ja ovat mahdollisimman vaatimattomia ilman omia haluja, toiveita.

Kannustan, ja korjaan vääristyneitä sisarussuhteita omilla viikoilla. Kerron, mikä on oikein, väärin ja miten normaalisti asiat on ja että niin toivon lastenkin oppivan sellaiseen, normaaliin.