Olen ymmärtänyt viimepäivinä niin paljon, omaa itseäni että mennyttä avioliittoa myös.

Syyllisyyden taakka alkaa helpottaa, asia kerrallaan. Ymmärrän paremmin sitä kaavaa, millä lasten isä avioliitossa minua hallitsi.

Sitten kun mikään muu ei enää auttanut, hän käytti minun voimakasta sääliäni häntä kohtaan. Huomaan sen juurikin itsessäni, tuon tunteen, joka herää ja joka ennenkin sai minut toisiin ajatuksiin.

Mietin, kuinka tuo toinen onnistuu herättämään säälin minussa. Surkea, alistunut ja epätoivoinen katse, silmäkulmassa kyyneleet, katuva asenne, katuvat sanat ilman anteeksipyyntöä, selitykset, koko olemuksen surkeus kyyryine hartioineen, kuin koiranpentu surkeana. Ja minä unhodan, kaiken juuri sillä hetkellä. Pyytelen anteeksi, lupaan ettei koskaan toistu, ettei toiseen koske niin paljoa. Unohdan.

Unohdan samalla senkin, omanarvon, sen, että teen itse väärin itseäni kohtaan hyväksymällä kaiken edeltävän kaltoinkohtelun. Unohdan, että tilanteet toistuvat samanlaisina, haluan uskoa ja luottaa tämän kerran olevan se viimeinen ja nyt tuo toinen oikeasti katuu ja muuttuu. Annan anteeksi ja elämä jatkuu, minkään kuitenkaan muuttuvan.

Sääli, se on aina ollut itsessäni kovin voimakkaana ja vielä kun se kohdistuu ihmisiin, olen ollut valmis mihin tahansa, että toisella ihmisellä on parempi olla.

Tällä viikolla olen tuon kuvion ymmärtänyt avioliitossa, miten minua hallittiin yhtenä keinona muiden joukossa. Ymmärsin myös, miten tuo sama säälintunne on edelleen eron jälkeen vallannut minut. Viimeksi eilen illalla. Avuton, epätoivoinen asento, katse kuin koko maailma olisi murjonut ja minä säälin ymmärtämättä, että se onkin vain ja ainoastaan hyvää teatteria häneltä, illuusioita, joiden avulla on tähänkin asti onnistunut valloittamaan ihmisiä, hurmaamaan.

En ole ikinä halunnut uskoa,että joku ihminen oikeasti kykenee semmoiseen teatteriin. Viimepäivinä minun on ollut pakko hyväksyä jo tietämäni, uskoa ja luottaa siihen, ettei sääliin ole mitään aihetta, että tuo toinen käyttää hyväkseen toisissä heräävää sääliä. Ihan kuten minussa herää edelleen sääli häntä kohtaan. Aiheeton sääli, kuten nyt yritän itselleni jankuttaa ja vakuutella.

Kokemuksesta tiedän, ettei lupauksilla ole mitään merkitystä, puheilla ei ole oikeasti mitään tunnetta takanaan, ne eivät toteudu käytännössä, vain pelkkää sananhelinää, johon haksahdin aina itse, halusin luottaa ja luotinkin sokeasti vuosia.

Enää en ole vuosiin muuta kuin toivonut, että vihdoin lupauksilla olisi katetta, puheilla olisi jokin merkitys ja pettymys on aina ollut suuri.

Nyt en enää haksahda tuohon sääliin, en kompastu siihen. Se on toiselle vain keino saada haluamansa. Kuten aina ennenkin. Minun on kovetettava säälini tuon ihmisen kohdalla, se on juuri se, mitä hän haluaa, koska tietää, että minä silloin annan periksi kaiken, kun olen säälin vallassa, annan anteeksi toiselle kaikkein pahimmatkin sanat, teot, suoranaiset julmuudet. Säälin edessä unohdan itseni ja oman hyvinvoinnin toisen edessä. Enhän koskaan ole halunnut aiheuttaa edes pahaa mieltä kellekään, saati tehdä pahaa toisille, omalle puolisolle varsinkaan.

Tänään en saa sääliä häntä, hän ei enää saa hallita minua näin!

Tällä viikolla olen ymmärtänyt erään ihmisen kanssa jutellessani, sen, miten minullakin on oma elämäni, omannäköinen elämäni. Sanoin hänelle, että ehdin keskittyä omaan elämääni ja itseeni sitten, kun lapset on kasvaneet pesästä omilleen. Mutta eihän sen tarvitse tosiaankaan olla niin, vaikka on lapsia, saa siltikin äitiyden lisäksi olla oma itsensä ja elää myös sitä omaakin elämää. Tuon olen niin unohtanut, minäkin olen olemassa muutoinkin kuin äitiydessä.

Minullakin on tulevaisuuteni, minäkin saan keskittyä myös omaan onneeni ja hyvinvointiini ja se ei missään nimessä ole lapsilta pois, päinvastoin.

Mikä minua on sitten estänyt? Ymmärsin senkin. Syyllisyys. Avioliiton aikana mies syyllisti minut kaikesta, siis ihan kaikesta, ja nyt olen opetellut pääsemään siitä vääränlaisesta syyllisyydestä eroon. Opettelen ajattelemaan uudelleen, se ei ole minun vikaani, jos toisella on rumasti sanottuna vikaa päässään tai opittuja tapoja toimia saadakseen haluamansa tai saadakseen toisen käyttäytymään haluamallaan tavalla tai jotakin muuta.

Yhtenä päivänä koin jotakin, ihan tavallisena hetkenä auton ratissa, lapset kyydissä ja väsyneenä matkalla kotiin. Aurinko paistoi värjäten ympäristön punertavaksi, ilma oli keväinen ja siinä se oli, ajatus. Tunsin juuri sillä olevani onnellinen, ihan vain siinä, tuiki tavallisena hetkenä. Ymmärsin, etten ole sallinut itselleni onnellisuutta, koska olin oppinut kokemaan siitä niin suurta syyllisyyttä. Ravistin syyllisyyden tunteen harteiltani ja jokainen päivä olen palannut tuohon merkilliseen hetkeen auton ratissa, se hetki antaa minulle voimaa ja uskoa ja luottamusta tulevaan, itseeni. Siihen, että minäkin olen!

Avioliitossa ei ollut sellaista asiaa, josta minua ei olisi syyllistetty. Vuosien kuluessa opin itsekin syyllistämään niin itseni kuin omat lapseni. Ymmärrän, että piikkuhiljaa minusta samanlainen kuin toisesta joissakin asioissa. Tällä hetkellä huomaan,miten syyllisyyden taakka on siirtynyt lapsiin myös. Kuinka olen tahtomattani onnistunut syyllistämään lapsia edelleen...

Syyllisyys, jota olen itse kantanut nimettömänä möykkynä sisälläni, ymmärtämättä sitä ollenkaan, on siirtynyt myös minun kauttani lapsiin, olen itse tiedostamattani onnistunut syyllistämään lapsia, omilla sanoilla, eleillä, ilmeillä ja ennenkaikkea hiljaisuudella. Tarkoituksettomalla hiljaisuudella.

Tuo hetki autossa, kokemus onnellisuudesta ilman syyllisyyden taakkaa tuntui ihmeeltä. Se oli ja on edelleen niin sanoinkuvaamaton hetki, joka kantaa edelleen. Kiitos sinulle, ihana ihminen, joka avasit minussa uuden lukon, pelkällä muistuksella siitä, että minullakin saa olla oma elämä, ilman syyllisyyttä siitä.

Se, että joskus avioliitossa saatoin kokea hetken onnellisia, oli aina virhe, mies ei sitä sietänyt, ei kestänyt vaan syyllisti minut monin tavoin. Tänään hän ei ole sitä tekemässä, ei näkemässä sitä, että olen onnellinen.

Edellinen on suuri huomio itselleni. Kuten myös ymmärtäessäni oman säälini exmiestä kohtaan ja sen, miten olen käyttäytynyt ja toiminut säälin vallassa. Nyt kun tiedostan asian, kun vihdoin ja viimein ymmärrän, että se on vain tosiaankin keino saada minut toimimaan hänen tahtonsa mukaisesti, kun mikään muu konsti ei enää tehoa, niin aina viimeistään säälini on saanut minut unohtamaan kaiken. Enää en anna säälintunteiden sekoittaa, minun pitää nyt jo luottaa omiin kokemuksiini siitä, ettei mikään muutu, tai muuttuu aina vaan pahemmaksi.

Sääli, syyllisyys. Niiden lähteille päästyäni elämääni vapautui uutta, onnellisuuden tunne. Ja voin sanoa, että se on ollut ihan jotain käsittämätöntä, sitä tuo mies ei voi viedä minulta pois, ei omaa elämääni, jonka olen työllä ja tuskalla saanut eron jälkeen rakennetuksi.

Syyllisyys ja epävarmuus ovat vielä asioita, joiden kanssa joudun itseni kanssa työskentelmään. Nyt riittää jo pelkkä tietoisuus niiden olemassa olosta, sekä niiden aiheettomuudesta.