Kamppailen itsekseni monien asioiden kanssa. Se on seurausta taas liian kuormittavista asioista ja tapahtumista. Edelleen mietin, mikä on kaiken tarkoitus? Sekö, etten jaksa enää mitään? Siis kerrassaan mitään-

Olen pohtinut nyt viimepäivät paljon kuolemaa, omaa kuolemaani ja sitä miten olisi paljon helpompaa sen jälkeen? Loppuisi ainakin nämä maalliset ongelmat yhteen paikkaan? No en ole kuitenkaan itselleni mitään tekemässä, mutta kuoleman pohtiminen yhtenä vaihtoehtona ratkaista ongelmat on tosi.

Mietin, kuka on sitten tyytyväinen, kun en enää jaksa? Kuka nauraa ja hekottelee lyöden käsiään yhteen sanoen, "minähän sanoin"!

Pelkään seuraavaa viikkoa lasten kanssa. Mietin, mitä jos en jaksa, tai kykene olemaan äiti lapsille? Nyt alkaa oma pää olla sen verran pehmeä, että minun tekee mieli luovuttaa. Luopua ihan kaikesta ja vain jäädä sänkyyn makaamaan.

Miettikää, miltä tuntuu kun jo pelkkä suihkuun meno on työn ja tuskan takana, tai kun siivous vie kaikki voimat ja huomaat, että seuraavalle päivälle pitää jättää osa siivouksista, kun ei vaan yksin jaksa, ehdi tai kerkeä tekemään kaikkea.

Mietin suihkussa seisoessani valuvan veden alla, miltä se tuntuu kun pää viimeinen hajoaa, siis ihminen sairastuu psyykkisesti. Mietin, olenko minä sittenkin ollut sairas koko ikäni, mitä jos exä onkin oikeassa sekä ne lapsista jotka isä on onnistunut puolelleen jälleen manipuloimaan. Vittu, tää on ihan sairasta, tämä elämäni.

Mitä jos lakkaan välittämästä? Mitä jos alankin olemaan välinpitämätön, vain koska en yksin enää jaksa tätä kaikkea saastaa ympärilläni.

Olen yrittänyt, olen tehnyt todella kaiken voitavani niin itseni kuin lasteni eteen, ja nyt minusta alkaa tuntumaan, etten enää jaksa edes välittää. Ihan sama mitä tapahtuu, en vaan juuri nyt jaksa. Kaikkein pahinta on se, että omat lapset hyökkäävät henkisesti kimppuun, sättivät ja moittivat ihan samoin kuin isänsä, puhuvat isänsä suulla, tarkoituksella ja satuttaen.

Olenko tosiaan itse itsekäs narsisti? Niinkö se onkin? Jos noin on, tapan itseni, en kestä sellaista taakkaa omille harteilleni.

Jokin minussa vielä taistelee vastaan, jokin sanoo minulle, ettei asia ole niin. Pieni ja hento ääni yrittää saada äänen kuuluviin ja kertoa, ettei narsisti kykene empatiaan, ei välittämiseen tai rakkauteen. Semmoinen ei kykene sivuuttamaan omia tarpeitaan myöhempään, ei kykene tekemään toiselle hyvää tai ylipäänsä ajattelemaan toista ihmistä, miltä hänestä tuntuu.

Mutta, nyt minua jälleen syytetään. Saan hiljaisuuden palkaksi, muistuttaessani kaikista niistä asioista, joissa olen ajatellut toisia, siis lapsiani ensisijaisesti. Heidän kokonaisvaltaista hyvinvointia, olen käynyt hakemassa tukea kasvatukseen ja varmistusta siitä, että teen oikein, ei ole moittimista tavassani olla äiti. Olen ollut rehellinen, kaikesta huolimatta olen halunnut uskoa hyvään ja oikeudenmukaisuuteen.

Mutta, mikään ei riitä. Enää en tiedä, miten päin olisin, mistä suunnasta katsoisin peiliin, yhä uudelleen ja uudelleen. Sitä olen tehnyt viimeiset kaksikymmentä vuotta ja yrittänyt aina vaan olla parempi, hyvempi, niin että kelpaisin ja ei olisi kellään moitteen sijaa.

Miksi oma elämäni on ollut yhtä selviämistaistelua, päivästä toiseen? Miksi se ei koskaan pääty? Aina vaan, yhä uudelleen huomaan olevani altavastaajana pelissä, jonka tarkoitus on vain, että hirtän itseni eräänä kauniina päivänä.

Viimepäivinä olen miettinyt, olenko sekoamassa? Olo on jotenkin häilyvä ja irrallinen. En saa otetta edes arkirutiineihin, vaikka olenkin lomalla ja silloin niille saakin heittää hyvästit. Mutta silti, jokin on pielessä nyt ja en oikein tiedä itse mikä se on. Tai tiedän, takauma, tällä kertaa lapseni aikaansaamana. Lamaannus, joka tekee minut lähes toimintakyvyttömäksi.

Menee ohi, tiedän. Mutta, pelottavaa on se, miten reagoin tähän. En jaksa enää välittää, minusta tuntuu kuin nyt olisi ollut se viimeinen pisara ja yli menee äyräiden ja pahasti.

Lapsethan eivät tiedä, sen puoleen he ovat syyttömiä. Mutta en ole halunnut heille kertoa asioista, joita he eivät kykene vielä ymmärtämään. Ja paremman tiedon puuttuessa he osaavat syyllistää ja syyttää minua asioista, joihin en itse voi vaikuttaa millään lailla. Toki tekisin kaiken, jos vain voisin. Mutten voi.

Järjellä tiedän, että syytökset ja syyllistäminen ovat vain yksi keino saada minulta jotakin, tapa jonka he ovat nähneet avioliitossa toimineen. Suuttumuskin on seurausta siitä, ettei se tapa enää toimi. Viha minua kohtaan on sellaista, mittä en ymmärrä. Kyselen koko ajan itseltäni, mitä olen tehnyt? Lapset hyökkäävät persoonani kimppuun, vaativat minua muuttumaan joksikin muuksi, muunlaiseksi. Tällaisena on olen heille sontaa, pohjasakkaa, joka sekin on isältään opittua.

Syytökset, syyllistäminen ja kaikki muu satuttavat, itkettävät ja saavat minut epätoivoiseksi. Seurauksena täysi lamaannus, en enää kykene toimimaan mitenkään päin, keskityn vain hengittämään, koska kurkkua ahdistaa niin paljon. Kyyneleet virtaavat kuin joki konsanaan ja edelleen vain keskityn hengittämään. Sietämään ja nielemään kaikki ne syytökset ja luulot. Tunnen selkärangassa asti, miten minuun kohdistuva halveksunta ja viha riistäytyy ylimmilleen. Se satuttaa.