Miljoonia asioita risteilee ajatuksissa. Tai no liioittelin, muutama ajatus, mutta senkin suurempia juttuja.

Jälleen kerran elämäntilanne haastaa peilin eteen, miettimään omaa persoonaa tai sitä mitä on jäljellä. Haastaa pohtimaan omaa äitiyttä ja sitä, olenko hyvä äitinä, olenko ihmisenä hyvä? Mietin, olenko tehnyt jotakin väärin? ja jos, niin mitä?

Mietin, miksi mikään ei tunnu riittävän ja miksi eräs toinen voi tehdä ja elää elämäänsä niinkuin lystää? Kun jokin ongelma tai vastoinkäyminen tulee, syyttävä sormi osoittaa minua. Kun jokin onnistuu tai menee hyvin kiitokset ottaa tuo toinen ja minä en ole olemassakaan juuri kyseisellä hetkellä. Mutta, kun jokin on pielessä, ilmenee ongelma niin minä astun esiin syntipukiksi ja syypääksi kaikkeen. Edelleen.

En saa enää turpiini, minua ei enää viskota hiuksista sänkyyn ja lyödä. Minua ei enää pakoteta seksiin väkivallan, eron uhalla tai minun ei tarvitse enää herätä raiskaukseen öisin. Minun ei enää tarvitse valvoa öisin tuntikausia kuunnellen toisen syyllistämistä, vaatimuksia ja uhkauksia ja muistella mennyttä ja olla tilivelvollinen toiselle jokaisesta sekunnista elämästäni.

Saan mennä ja tulla kodistani ulos ilman pelkoa raivokohtauksesta ja esinevahingoista. Minun ei tarvitse olla puolustelemassa menojani, kertomassa jokaista ajatustani ja puheitani toiselle sanatarkkaan, minun ei tarvitse muistaa missä olin, mitä tein ja kenen kanssa milläkin kellonlyömällä ja jos en muistanut sain tuta sen ilkeästi. Saan tavata ihmisiä ja kutsua heitä kotiini ilman pelkoa, voin sopia tapaamisia ja suunnitella elämää ilman mielipuolisia ehtoja ja rajoituksia ja uhkauksia milloin mistäkin.

Fyysisesti saan siis olla rauhassa. Mutta se henkinen piina on jatkunut lähestulkoon samanlaisena kuin ennenkin. Uhka on läsnä kokoajan. Oma tietoisuus siitä, mihin toinen kykenee pitää pelkoa yllä jatkuvasti. Uhka leijuu varjona ylläni koko ajan.

Teen mitä tahansa, aina siitä tulee jokin seuraus. Moite, mitätöinti, arvostelu.

Edelleen en voi hengittää vapaasti. Pelko on läsnä. Tietoisuus toisen kykeneväisyydestä toteuttamaan uhkauksensa vaanii selkärangassa edelleen.

Tieto toisen julmuudesta aiheuttaa minussa karmivia tunteita. Tieto siitä, että toinen osaa ja kykenee valehtelemaan, uskottelemaan ja saamaan toiset uskomaan omiin luuloihinsa saa minut voimaan pahoin.

Yritän olla ajattelematta niitä kaikkia valheita ja luuloja, joita toinen on jo ehtinyt minusta tuoda ilmi. Yritän pitää pääni kasassa ja muistaa totuuden. Riittää, että itse tiedän, mikä on totta ja mikä ei. Riittää, että lapset itse tietävät totuuden ja osaavat sen kertoa kysyttäessä.

Tiedän jo nyt että minut on toisen toimesta vähintäänkin leimattu hulluksi akaksi, joka on mielisairaalaa vailla oleva sekopää. Se ei ole totta, mutta silti se satuttaa. Kunnianloukkauksesta olisin jo vuosia sitten tehnyt isomman asian, mutta päätin sen jättää, koska lapset olisivat kärsineet siitä enemmän. Samoin lähestymiskielto oli viittävaille valmiina, mutta vaikutukset lapsiin olisivat olleet negatiiviset ja sitäkään en lapsille halunnut.

Peilin edessä silti en voi olla miettimättä, mitä jos sittenkin olen sellainen, kuin toinen kertoo minun olevan? Järjellä tiedän totuuden, en ole. Mutta silti epäilen, alan uudelleen epäilemään itseäni. Minusta tulee epävarma hiirulainen, kyseenalaistan itse itseni, ihmisenä.

Ahdistuksen kanssa on opittava elämään, niinkauan kuin toinen ei jätä rauhaan, vaan jatkaa minun ihmisyyden kyseenalaistamista, joudun elämään erinäisten ikävien tunteiden kanssa.

Minun on turha haaveilla omasta vanhemmuudesta, koska toinen riistää sitä jatkuvasti kyseenalaistamalla kaiken ja tekemällä arvokkaan yhteistyön hankalaksi ja peräti mahdottomaksi omalla toiminnallaan. 

Normaalit asiat tuo toinen leimaa epänormaaleiksi, hakee syytä jokaisesta asiasta saadakseen minut näyttämään huonolta äidiltä, huonolta ihmiseltä. Edelleen määrittelee sen, miten elän tai olen olämättä omaa elämääni. En saa rauhaa keskittyä omaan elämääni, koska kaiken onnistuu kääntämään jotenkin negatiiviseksi ja minua vastaan. Se ei loppunut eroon.

Uskomatonta, miten edelleen huomaan toisen hallitsevan elämääni, melkein samoin kuin avioliitossa. Hänellä on valta sanella ja tehdä mitä huvittaa. Minun pitää toimia edelleen juuri kuten tuo toinen käskee, haluaa tai muuten...

Koen, että monta hyvää ja lupaavaa elämää on jo piloilla, vain koska apua ei saatu ajoissa. Miksi? Koska tuo toinen kielsi minkään ongelman olemassa-olon ja esti näin ollen avun saamisen kieltäen omalta osaltaan sen, ettei lapset saaneet apua.

Ongelmat hän ilmoitti olevan ainostaan minun päässäni ja minun hulluudessani ja ainoa joka pitäisi hoitoon laittaa, olin ja olen minä. Minä olen syy kaikkeen pahaan, minä olen hänelle yksi ongelma, joka hänen mielestään ratkeaa vain yhdellä keinolla; toimittamalla minut pois päiväjärjestyksestä, keinolla millä hyvänsä ja edellinen lause on suora lainaus toisen suusta, se mitä kuuntelin vuosikausia jokaikinen päivä. Minun kuulemma pitää myös tappaa itseni, tai hän tekisi senkin, jos en itse siihen kykenisi.

Suoria uhkailuja, epäsuoria vihjauksia joudun edelleen sietämään. Ja sitten viimein, kun mikään muu ei minuun tehoa, niin hän ottaa aseekseen lapset. Hän tietää, että voi pyöritellä viranomaisiakin mielensä mukaisesti ja luottaa siihen myös tällä kertaa, että hän saa tahtonsa läpi, riippumatta siitä, mikä on lasten paras. Hän ei välitä lapsistaan, muuten kuin taloudellisesti hyötymällä heistä.

Saavutettu tasapaino on heilahtunut. Pelkään, ettei sitä enää löydy ja lapset joutuvat kärsimään, vielä lisää isänsä hulluudesta, jolle ei mikään riitä.