Hetkittäin se tulee, tunne miltä en saa rauhaa, ikäänkuin paniikki.

Tiedän, voi hemmetti miten tiedän ja yritän saada kohtauksen loppumaan. Sydän hakkaa miljoonaa, en saa henkeä ja ahdistaa, sitten tulevat kyyneleet.

Yritän levätä, yritän nukkua ja uni on levotonta. Olen alkanut nähdä painajaisia, herään tuskanhiestä ja yritän nukahtaa uudelleen, vaikka pelko jäytää sisintä. Voiko sydän oikeasti hakata sataa minuutissa?

Keho reagoi, siten kuten sen kuulukin reagoida, kun henki on kyseessä. Kaikesta on kuitenkin jo vuosia aikaa, siitä kun hengenlähtö oli lähellä. Useamman kerran.

Tilanne on nyt sellainen, että epätoivoisesti aikanaan saavutettu tasapaino on järkkynyt ja sen myötä myös minä reagoin. Samoin kuin silloin, kun tilanne oli viimeksi päällä. Ymmärrän ja osaan jo suhtautua asiaan, en kuole "oireisiin",vaikka ikäviltä ne tuntuvatkin.

Jatkan arkea, yritän sinnitellä vielä vähän. Sitten, hieman myöhemmin voin huokaista, sitten se on ohi, kävi miten kävi.

Pelkään etukäteen, jälkikäteen ja kokoajan. Jokainen yhteydenotto exän taholta saa minut pois tolaltani, kädet tärisemään ja hengen haukkomaan. En voi ymmärtää, muttei voi kukaan muukaan. Ihmettelen, miten ihminen voi ollakin niin julma? Jälleen kerran kärsijöinä vain viattomat lapset, myöskin hänen lapset. Mutta, sillähän ei ole merkitystä, kunhan exä saa sen mitä haluaa, hinnalla millä hyvänsä. Kuten aina ennenkin.

Olen shokissa, järkyttynyt. Mietin, miten toinen kehtaa ja tiedän, että kehtaahan tuo. Hänelle kaikki keinot ovat sallittuja, kunhan vain saa sen, mitä tavoittelee, mitä hän haluaa.

Exälle lasten hyvinvointi on sivuseikka, merkityksetön ja mitätön asia. Itse olen laittanut oman uranikin sivuun aikanaan lasten hyvinvoinnin vuoksi. Olen monia asioita jättänyt elämästäni pois, vain taatakseni lapsille paremman elämän ja heille sen, mitä ovat tarvinneet. Esimerkiksi läsnäolevan äidin, huolehtivan ja rakastavan. Rahalla ei rakkautta ja läsnäoloa lapsille saa. Ei ainakaan tavallinen tallaaja.

Tunnen pienten tuskan ja epätoivon. Kärsin lasteni puolesta ja heidän kanssaan. Arjessa en voi tunteitani näyttää, en sitä kuinka kärsin nähdessäni lasteni kärsivän ja yrittävän urhoollisesti elää arkeaan unohtaen hetkittäin käsillä olevan tasapainon järkkymisen. Kärsin ja en voi kuin olla korvana ja kuunnella, silittää ja luvata, että teen parhaani heidän eteensä. Korjaan lapsille isänsä sanomisia, kerron sen, mitä laissa sanotaan. Se rauhoittaa lapsia hetkeksi, kunnes jälleen lasten isä muistuttaa ja pakottaa lapsia taipumaan tahtoonsa. Sukulaisetkin on valjastettu tuohon lasten pakottamiseen isänsä tahtoon.

Tyhjän päälle on ex lapsia laittamassa. Tuntemattomaan. Lapsia pelottaa, ahdistaa ja hekin näkevät painajaisia öisin. Vaihtoehtoisesti lapset jatkavat tuttua ja turvallista arkeaan tulevaisuudessa. Mikä on lapsen etu? Sekö, että heidät riivitään pois omasta tutusta ja turvallisesta elämästä täysin vieraaseen ympäristöön vieraiden ihmisten keskelle, joihin lapset eivät ole saaneet luotua luottamusta?

Lasten etu on säilyttää elämä ennallaan tutussa ympäristössä, tuttujen ihmisten parissa, omassa kodissa. Mutta lasten isä ei tätä seikkaa ymmärrä, ei halua ymmärtää. Lapset haluavat itse säilyttää oman elämänsä sellaisenaan, kuin se nyt on. Ja minä myös haluan pitää lasten elämän tasapainossa, kun sellainen kerta saavutettiin. Nyt se on kuitenkin heilahtanut, ja alkuperäisten sopimusten perusteet raukeavat, lasten isän tahdosta ja hänen valinnoistaan käsin.

Kyse ei ole nyt edes siitä, kumpi on vanhempana ns. parempi. Olemme kumpikin samalla viivalla, lähtökohtaisesti. En lähde isää syyttelemään ja haukkumaan, vaikka paljon olisikin moitittavaa isän "huolenpidossa".  Lapsilla on mahdollisuus jatkaa omaa, totuttua, tuttua ja turvallista arkea, riippumatta isänsä valinnoista elämässään. On isänsä valintaa tehdä päätöksiä omalla elämällään, mutta lasten elämän ei tarvitse sen johdosta muuttua. Koska he voivat kaikesta huolimatta jatkaa totuttua arkeaan.

Lapset haluavat jatkaa arkeaan sellaisena kuin se on. Muutos on tulevaisuudessa kuitenkin varmaa, mutta lasten ei tarvitse kärsiä muutoksista yhtään sen enempää, kuin mitä isänsä valinta sitten tulevaisuudessa aiheuttaa. Ymmärrän, että nyt ollaan taitekohdassa, käänteentekevässä tilanteessa. Tätä en olisi koskaan toivonut meidän kohdalle, olen yrittänyt itse välttää tällaisen tilanteen syntymistä ja joustanut jo paljon, ehkä liiankin paljon. Enää en jousta, nyt pompottelulle on saatava loppu ja päätös.

Nyt on aika lasten isän joustaa, tehdä päätöksiä lapsen etua ja hyvinvointia ajatellen. Kuka sen vain saa exän päähän iskostettua, mikä on oikeasti lasten paras, lasten etu ja tulevaisuuden kannalta lasten hyvinvointia. Nyt todellakin punnitaan isän kyky hyvään isyyteen ja epäitsekkyyteen. Vaikka tiedän edellisen olevankin vain turhanpäiväistä toiveajattelua, vain ihme saisi isän luopumaan vaatimuksistaan lapsiaan kohtaan, jotka ovat jälleen kerran syyttömiä aikuisen ihmisen haluihin.

Päivisin keskitymme arkeen, silti tuntuu pahalta lasten puolesta nähdä heidän silmistään tuska ja ahdistus. Esitän itse normaalia ja yritän hymyillä kaiken keskellä, yritän luoda lapsiin uskoa, että kaikki kyllä järjestyy parhainpäin ja yritän itsekin uskoa itseeni.

Minulla alkaa olla paperit kasassa, jännitän käyntiä asianajajan luona, sekä pelkään lasten isän kohtaamista lastenvalvojan luona. Niin monesti ennenkin samoissa tilanteissa hän on saanut minut itkemään omilla puheillaan, haukkumisellaan ja luuloillaan, joissa ei ole koskaan ollut päätä eikä häntää.

Toivon ihmettä tapahtuvaksi, että lasten isä tulisi järkiinsä ja jättäisi lapset rauhaan ja alkaisi vihdoinkin keskittyä siihen, mikä hänelle on tärkeää ja unohtaisi minut ja vihdoinkin antaisi minun ja lasten jatkaa elämäämme tasapainossa, joka jatkuvasti jollakin tasolla häiriintyy silloin tällöin isän toimesta, hänen päästessään napauttamaan ja tekemään kiusaa minulle, sopivissa tilanteissa ymmärtämättä, että sellaisesta kärsii vain lapset suoraan ja minä vain välillisesti. 

Mietin, että jos itse olisin samassa tilanteessa, kuin lasten isä on nyt, minulle ei moinen vaatimus tulisi edes mieleeni. En itse saattaisi asettaa lapsia vastaavaan tilanteeseen ollenkaan, vaan olisi itsestään selvää, että lapset saisivat jatkaa omaa elämäänsä tutussa ja turvallisessa ympäristössään. Kaikki eivät vain kykene näköjään samaan ajattelutapaan, vaan ajatellaankin asioita omista lähtökohdistaan käsin, unohtaen kokonaan sen, mikä on lapselle itselleen paras.