Olen vuosien aikana aikana ehtinyt miettiä paljon asioita, olen ehtinyt toivoa paljon, odottaa paljon ja myös pettyä paljon. Samalla olen saanut olla kiitollinen lukemattomista pienen pienistä asioista.

Olen esimerkiksi saanut eron jälkeen aloittaa opettelun omaan elämään. Niin, olen joutunut opettelemalla opettelemaan elämään. Olen opetellut tekemään päätöksiä ihan itse, olen saanut opetella elämään vapaudessa.

Muistelen alkuun, miten olin ihan hukassa, kukaan ei ollut seläntakana huutamassa ja vaatimassa ja sanelemassa sitä, miten minun tuli olla. Jos olin iloinen, sain hymyillä, jos itketti, sain itkeä. Rauhassa, ilman lyttyynlyömistä ja syyllistämistä. Sitten huomasin, että syyllistin itse itseni ja hieman myöhemmin aloin huomata, miten lapset olivat oppineet syyllistämisen jalon taidon.

Se, että itsekin olin melkein kahdenkymmenen vuoden avioliittovuoden aikana oppinut toimimaan monissa asioissa syyllistävästi? On nyt tapetilla isojen lasten kanssa. Toivon kovin heidän kanssaan, että voisin keskustella asioista ääneen, saisin kuulla heidän näkemyksensä heidän elämästään ja kokemuksistaan. Voisin itsekin heille kertoa oman näkemykseni ja miksi olen joutunut toimimaan/toiminut niinkuin olen toiminut.

Olen iloinen siitä, että vaikeimmin oireillut lapseni on nyt oikeissa "käsissä" saamassa apua hänen helvetilliseen lapsuuteensa, johon hän syyttömänä sattui syntymään. Hänen on ollut vaikea yltää isänsä toiveisiin ja samalla kantaa jätesäkin roolia. Juuri nyt ainoa keino tuolla lapsella on saada isänsä hyväksyntä ja on ollut aina se, että hän liittoutuu isänsä kanssa tehden minusta halpaa pilaa ja arvostellen ja haukkuen minua elämääni pitävät yhtä. Sallin sen, koska tiedän, miten tuo lapsi kaipaa edes jotakin positiivista signaalia isänsä taholta, kokemusta tulla hyväksytyksi edes noin toimien.

Olen vasta nyt alkanut netistä etsimällä etsiä tietoa narsismista. Olen monissa asioissa ollut täysin tietämätön ja asia kerrallaan on alkanut valjeta minulle. Hämmästyneenä olen lukenut monia kuvauksia, jotka ovat kuin suoraan meidän perheestä ja häpeän sitä, että kaikki se oli joskus normaalia meidän perheessä. En itse osannut edes kyseenalaistaa, paitsi itseni ja yritin jatkuvasti olla parempi, exälle mieluisampi puoliso ja aina vaan parempi äiti lapsille.

Vääränlainen luottamus, ehdoton luottamus exään antoi mahdollisuuden kaikkeen siihen ja vasta kun edessäni oli selkeät todisteet esimerkiksi pettämisestä ja joistakin muistakin "omituisuuksista" silmäni alkoivat avautua ja aloin vähän kerrallaan näkemään perheemme sairaalloisuuden. Tänään kykenen myöntämään sen, ettei avioliittomme ollut missään määrin normaali, se oli niin sairasta kuin olla ja voi.

Lapseni ovat siinä ssuhteessa oikeassa, että minun olisi pitänyt jo aiemmin tajuta asia. Tiesin jotenkin, ettei kaikki ollut kunnossa, mutten osannut myöskään sanoa, mikä oli pielessä. Kaikki kulissist olivat kunnossa ja vain paha olo ja sietämätön nöyryytys ja syyllistäminen olivat helvetillistä todellisuutta kodin seinien sisäpuolella.

Edelleen lapset eivät kykene ymmärtämään, sitä miksi isä jatkuvasti edelleen mollaa, pilkkaa ja syyllistää minut ihmisenä ja lastensa äitinä. He eivät myöskään ymmärrä, miksi isänsä jatkuvasti toimii, kuten toimii arjessaan ja kiusaa minua, ymmärtämättä, että hän kiusaa samalla myös lapsiaan.

Mietin useinkin, olenko itse narsisti, pelkään ajatusta, että mitä jos minäkin olen sellainen? Tällä hetkellä luulen, että esimerkiksi äidilläni on siihen suuntaan viittaavia piirteitä myös, ainakin lapsellinen mieli, jos ei muuta. En itse haluaisi olla missään nimessä samanlainen kuin hän ja mietin, miksi en ole aiemmin asiaa suostunut näkemään?

Vain etäisyys äitiini on saanut minut pohtimaan tuotakin "suhdetta", jota luulin aiemmin vain alkoholismin varjostavan. Etäisyyden myötä olen alkanut näkemään enemmän, toisesta perspektiivistä ja pelkään kovin, että olen ollut omia lapsiani kohtaan samanlainen? Tai puhunut samoin tai tehnyt samoin?

Olen luullut itsekin asioita, pitänyt joitakin asioita ns. normaaleina tapoina toimittaessa vuorovaikutussuhteessa ja nyt en olekaan enää niin varma kuin aiemmin. Pohdin äitilapsi-suhdetta esimerkiksi vanhimpaan lapseeni ja mietin, millaisena äitinä hän kokee minut, tai on kokenut? Tiedän, ettei kukaan ole täydellinen, mutta jo hyvin varhain opettelin siihen ajatukseen, että riittää kunhan on itse tehnyt parhaansa asioiden eteen. Se, että osaa antaa anteeksi toiselle on suuri asia, ja osaa pyytää anteeksi toiselta. Mutta kaikkein vaikeinta on ollut opetella antamaan anteeksi itselleen.

Syyttäminen ja syyllistäminen on ihan turhaa, ne eivät johda yhtään mihinkään. Päinvastoin, syyllistäminen aiheuttaa entisestä enemmän vihaa toisessa ihmisessä ja viha ei koskaan johda mihinkään hyvään. Toisen syyllistäminen johtaa myös entistä suurempiin hankaluuksiin, vastuu omasta itsestä jää kokonaan pois tuolloin. Ja lapsiltani olen toivonut pienestä asti, etteivät he syyllistäisi ketään, vaan opettelisivat ensisijaisesti kantamaan vastuunsa niin sanoissaan kuin teoissaankin.

JO pelkkä ihmisyyden kunnioittaminen ja sen opettelu on ollut kiven alla. Seuraavana tosiaan lasten kohdalla on tuon syyllisyyden, syyllistämisen ja syyttämisen jalon taidon poisopettelu. Emme kukaan ole tuomareita, jotka voivat tuosta noinvain sanoa ja osoittaa toista sormella ja syyllistää toisen omista "virheistä".

Olen itsekin opetellut pois siitä noidakehästä. Olen alkanut miettiä yhä enemmän sitä, olenko itse lasteni kanssa toiminut niin, että olen aiheuttanut lapsissa syyllisyyttä, olenko syyttänyt heitä? Jos olenkin, toivon voivani hetipaikalla muuttaa tapani toimia, koska sehän on väärin.

Viimeksi eilen sain jälleen syyllistävän tekstiviestin lasten isältä. Normaali asia sinänsä, mutta isä teki jälleen minulle selväksi, että minä olen toiminut väärin, tehnyt väärin. Olisin tuon vielä uskonut ennen eroa, olisin madellut isän edessä ja pyytänyt anteeksi ja luvannut, ettei asia koskaan tule toistumaan. Olisin todennäköisesti luvannut samaan hengenvetoon, etten koskaan enää toimi niin. Mutta, se olisi ollut väärin, se olisi ollut minua kohtaan väärin mutta myös asiaa koskevaa lasta kohtaan väärin.

Kuvio isän toimista on kovin selkeä ja mietin, tekeekö hän kaiken tekemänsä tahallaan vai tiedostomatta? Ja onko isän tarkoitus kiusata minua vai miksi ihmeessä hän toimii niinkuin toimii, tälläkin kertaa? Tiedän edellisten pohmisen olevan ajanhukkaa, tiedän ettei se johda mihinkään, mutta haluan itse aina ymmärtää toista ihmistä. Myös lasten isää, vaikkei monissa hänen tekemisissä ole mitään järjellistä selitystä, paitsi kiusanteko minua kohtaan. Ja lasten kasvaessa myös kiusanteko lapsia itseään kohtaan, jos he eivät ole sattuneet miellyttämään isäänsä oikealla tavalla.

Yhden lapseni kohdalla olen nähnyt kuvion, joka on kamala. Nyt jälkikäteen näen, miten isä on joko tahallaan tai tiedostamattaan palkinnut lapsiaan, erityisesti yhtä epäonnistumisista. Saaden hänetkin toimimaan toivotulla tavalla. Heidätkin toimimaan toivotulla tavalla.

Olen aina miettinyt sitä, miksi lasten on niin vaikeaa iloita omista saavutuksista ja niihin liittyvistä saamisista. Mutta, he kokevat syyllisyyttä onnistumisistaan, koska heidät on palkittu aina vain pettymyksistä. Olen ihmetellyt vuosia lasten käytöstä, kun he ovat omissa elämissään saavuttaneet jotakin, se onkin aiheuttanut lapsille kiukkua, riitaa ja nyt jälkeenpäin näen sen syyllisyyden, jota he ovat kantaneet. Lasten isä ei koskaan sietänyt minun tai lasten omia onnistumisen kokemuksia tai sitä, että he ovat jossakin taitavia tai hyviä.

Tämä kuvio on jotenkin liian sairas minun ymmärtää, ja todellakin tarvitsen ammattilaisen apua ymmärtääkseni tuota sairasta pelleilyä. Kyseessä on kuitenkin lapset, heidän tulevaisuutensa ja hyvinvointinsa.

Mutta niin, palatekseni eiliseen viestiin lasten isältä. Se on ollut jo vuosia tiedossa, ettei isä voi sietää sitä, että lapsilla tai minulla oli kivaa, mukavaa jne. Sama juttu näköjään edelleen. Aina kun on ollut mukavaa, niin lapsen isä syyllistää joko lapsen toisen vanhemman jollakin tavalla. Niin myös eilen. Paha mieli tuli lapselle, mutta myös itselleni. En vain enää suostunut syyllistymään ja sanoin lapsellekin, että sinulla oli oikeus tehdä sitä, mistä hänelle tuli hyvä mieli, se ei ole isältään pois missään määrin. Ja sanoin myös, ettei isällään ollut oikeutta puhua niinkuin viestissä luki, että sellainen on kiusaamista.

Edelleen mietin, miksi? Mitä isänsä hakee omalla käytöksellään? Miksi hän pyrkii joko tahallaan tai tiedostamattaan tuhoamaan lapset? Ja heidän elämänsä? Onko siinä se sairaus sitten? Mikä on se logiikka, minkä mukaan isä toimii ja tekee asioita ja puhuu kuten puhuu?

Mikä ihmeen tarve lasten isällä onkaan hallita, käyttää valtaa ja saada läheisensä toimimaan kuten haluaa ja vielä lyttyynlyömään jo lyödyt? Onko se sitä sairautta sitten? Mietin myös exanoppia ja hänen toimiaan viimeaikoina, kuten se miten hän on ollut lasten isän puolestapuhujana niin, että lapset ovat kokeneet mumminsa painostusta ja pakottamista lasten isän tahtoon. Kukaan ei ole kysynyt lapsilta, tai minulta. Lapsille kerrotaan, että kun isä on päättänyt niin, niin sitten toimitaan ja tehdään, sanotaan, ettei äidillä ole ole minkäänlaista sananvaltaa, vaan isä on päättänyt kaikesta ja lasten toteltava ja äidin ei tarvitse edes tietää asioista.  Kukaan ei minulta kysynyt, ei kysynyt lapsilta, isä vain on tehnyt päätöksensä ja nyt olettaa, että kaikki menee juuri kuten isä tahtoo ja haluaa.

Se ei mene enää niin...Nyt olen itse vahvistunut ihmisenä ja saanut etäisyyttä sen verran, että uskon kestäväni tulevan koitoksen, uskon jaksavani tukea lapsia kaiken keskellä, lohduttaa ja kantaa heidät. Senkin tiedän, että jokainen heistä toivoni mukaan pääsisi saamaan apua tämän kaiken jälkeen, sitten kun elämä on alkanut osoittaa rauhoittumisen merkkejä ja pahin on ohi. Tarvitsen sitten myös itse kaiken mahdollisen avun, koska olen jälleen tilanteessa, jota en koskaan toivonut kokevani tai näkeväni ja nyt jälleen itsestäni riippumatta joudun tilanteeseen, johon en ole tahtonut.

Selviän, lapset selviävät kyllä! Asioilla on tapansa järjestyä, tavalla tai toisella, mutta aina parhain päin!

Olen jotenkin luottavainen, en pelkää, vaikka kuitenkin pelkään, mutta eri tavoin. Sisälläni ei vello myrsky, vaan koen olevani tällä hetkellä tyyni ja jopa kykenen näkemään ja kokemaan iloa juuri nyt, tässä hetkessä. Riippumatta siitä, mitä tapahtuu. Huomaan vahvistuneeni ihmisenä, saatan ehkäpä kestääkin katkeamatta tulevan? Pelkäsin romahdusta, koin sen olevan niin lähellä, mutta sitä ei tullut, se tulee sitten myöhemmin, sitten kun on oikeasti sille tilaa ja sitten todellakin on aika kaikkeen ymmärtämiseen.