Sattuman oikusta sain tälle päivälle ylimääräisen vapaan. Kiitos siitä. Tulikin ihan tarpeeseen viettää hetki ihan vain yksin.

Vietinhän tosin yksin viimeyönkin. Nukahdin omiin kyyneleisiin turhautuneena ja väsyneenä. Miksi illalla ikävät ajatukset valtaavat mielen? Silloin on niin hiljaista, vihdoinkin on aikaa itselle, kuunnella itseään, siksi.

En halunnut herättää miesystävää, joka on ollut kiitettävänä tukena minulle tämän kaiken keskellä. Jaksan olla äiti lapsille, jaksan pitää puoleni ja asettaa rajat yhdelle lapsistani, joka opettelee vasta sitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Niin, sekin viellä, mutta onneksi en ole yksin tuon lapsen kanssa. Hän saa apua, vihdoinkin ja omasta halustaan.

Tuon yhden lapsen kohdalla on tullut esiin kaikki mahdolliset seuraukset toisen vanhemman ollessa narsistinen. Hän on isälleen ollut sylkykuppi,joutunut olemaan kateellinen erityisesti yhdelle sisarukselleen, joka on siis ollut aina isänsä lempilapsi. Samoin muut lapset ovat olleet kateellisia tuolle yhdelle lapselle. Ja se on aiheuttanut paljon riitaa ja mustasukkaisuutta ja todellisia kiistoja ja mielipahaa jokaisessa lapsessa. Tuo isän lemmikkilapsi ei ymmärrä omaa asemaansa ollenkaan, hän vain ihmettelee, miksi hän ei joudu kokemaan samaa kohtelua isänsä taholta kuin muut ja toivoo, että hänkin joskus saisi osansa, ettei toiset joudu kärsimään niin paljoa. Tuo yksi lapsi jo osaa katsella ympärilleen, ja kokee asiasta itse pahaa oloa, koska toiset sisarukset kärsivät hänen nähden ja ei voi ymmärtää miksi.

Jokainen lapsi on vuorollaan ollut isänsä sylkykuppi erityisesti eron jälkeen. Alkaen vanhimmasta lapsesta ja yksi on ollut erityisen vihan kohde jo ihan syntymästään asti. Osa on sitten ollut näkymättömiä isälleen, niin etteivät oikein ole olleet edes olemassa hänelle. Nuorimmista lapsista yksi on ollut jo jonkin aikaa myös sylkykuppina ja on oireillut kuukausia, haluan hänen kohdallaan välttää kaiken sen, mitä vanhimmat lapset ovat joutuneet kärsimään...

Isän luona on olemassa nokkimisjärjestys, paremmuusjärjestys ja olen tuota joutunut omilla viikoillani oikomaan. Jokainen viikko. Kertomaan lapsille, että jokainen lapsista on ihan yhtä tärkeä, jokainen on samalla viivalla, kukaan ei ole toinen toistaan parempi tai huonompi, vaan jokaisella on ne omat ja hyvät asiansa. Tämän ymmärtäminen on ollut lapsille vaikeaa, samoin kuin opittu tapa kohdella ja puhua toisille rumasti ja loukkaavasti.

Syntipukkiasetelma näkyy lapsissa. He oikeuttavat omat väärät tekonsa, rumat puheensa aina jonkun syyksi, ihan kuten isänsäkin. Usein sanonkin, etten hyväksy sellaista, että aina esimerkiksi tavaran lentäessä lattialle tai seinään tahallisesti heitettynä, syy on toisessa sisaruksessa tai minussa. Kun joku sanoi niin tai jokin on huonosti, se on muka oikeutus toimia väärin.

Syntipukkiasetelma lasten keskuudessa näkyy myös siinä, että vaikka joku lapsista ei olisi ollut paikalla, niin häntä syytetään jopa omista tekemisistä. Olen monesti keskustellut lasten kanssa siitä, miten pitää uskaltaa kantaa vastuunsa omista sanoista, teoista ja tekemättä jättämisistä. JOs on pokkaa tehdä tai sanoa jotain, pitää olla pokkaa myös tunnustaa se reilusti, eikä valehdellen sanoa toisen asiaksi.

Narsismi on asia, joka pitäisi saada lasten tietoon lasten ymmärtämällä tavalla. Siitä pitäisi pystyä puhumaan lasten kanssa jokaisen omaa kehitystasoa silmälläpitäen. Mietin vanhimpia lapsiani, jotka jo siis tietävät isänsä ongelmat, ilman että olen sanonut heille asiasta mitään. He ovat kantapään kautta oppineet ja voineet ottaa minun luona elämisen vertailukohdaksi, olen pyrkinyt kohti normaalia kaikessa eron jälkeen.

Muistelen alkuun, miten sisarusten väliset jännitteet purkautuivat nyrkkitappeluin. Ovat edelleen todella taitavia myös puhumaan ja saamaan tahtonsa läpi väärin keinoin, väkivallalla uhkaillen. Juuri niillä keinoilla, joilla ovat isänsä nähneet minua pitävän otteessaan alistaessaan minun tahtoni hänen tahtonsa alle ja saamaan minut tekemään mitä hän halusi minun toimivan ja tekevän.

Olen kurja äiti  lapsilleni jokainen kerta, kun joudun puuttumaan heidän puheisiinsä ja käytökseensä heidän halutessaan toiselta jotakin ja yrittäessään hallita toista ihmistä oman tahtonsa mukaisesti. On raskasta myös itselleni pitää omat rajani sekä samalla opettaa lapsille heidän omia oikeuksiaan omissa rajojen asetteluissa. Siinä, että heidänkään ei tosiaan tarvitse sietää epäasiallista kohtelua edes omilta perheenjäseniltään. Kodin pitää olla se turvapaikka, jossa saa elää ja hengittää vapaasti, ilman mitään pelkoa kiusatuksi joutumisesta.

Olenkin eron jälkeen pitänyt ja vaatinut, että minun kotini on paikka, jossa saa olla turvassa. Kodissani ei tarvitse pelätä toinen toista, vaan pitää pystyä luottamaan siihen, että väkivaltaa ei tapahdu millään muodoin. Olen tehnyt myös selväksi, että en hyväksy toisten epäkunnioittavaa käytöstä ketään kohtaan, ja puutun aina kun havaitsen vastaavaa käytöstä. Ketään ei myöskään nosteta jalustalle, jokainen olemme samalla viivalla kodissamme ja jokainen on ihan yhtä tärkeä, arvostettu ja hyväksytty sellaisena kuin on. Kukaan ei ole ihmisenä parempi toistaan.

Eron jälkeen oli todella raskasta. Sisarukset kirjaimellisesti pahoinpitelivät toinen toisiaan ja kävivät minuun myös käsiksi. Tänään se on jo onneksi historiaa ja huono käytös rajoittuu enää puheisiin ja satunnaisiin tavaroiden heittelyihin ja toinen toistensa syyllistämiseen. Eteenpäin on menty siitäkin huolimatta, että jokaisella omalla viikollani aloitan ikäänkuin alusta, lapset ovat ehtineet unohtaa jo opittuja asioita.

Usein joudun kertaamaan lapsille sitä, mikä on normaalia ja hyväksyttävää normaalissa elämisessä. Kerron myös, että on olemassa toisenlaisiakin tapoja elää ja olla ja ne eivät ole kuitenkaan niin hyväksyttyjä. Kerron myös, että toivon lasteni oppivan hyvät ja normaalit tavat elää elämää, niin että pärjäävät ihmisten kanssa myöhemminkin. Kerron, että toiset tekevät joskus kuten huvittaa ja eivät välitä säännöistä, hyvistä tavoista omista syistään, mutta toivon, että lapset oppivat elämän normaalit asiat. Esimerkkinä ruokailu, ja hyvät tavat ruokapöydässä. Olen pitänyt kiinni päivittäin ainakin yhdestä yhteisestä ruokailutilanteesta ja siitä, että ruoka syödään siihen varatulla paikallaan. Ei esimerkiksi niin, että ruokaillaan kukin omissa huoneissaan tai olohuoneessa.

Olen joutunut opettamaan lapsille paljon henkilökohtaisiin rajoihin liittyviä asioita. Kuten wc:ssä käydään yksin, ei jätetä ovea auki ja jos onkin asiaa niin sitten pitää koputtaa ja kysyä lupa avata ovi. Henkilökohtaiseen hygieniaan liittyy omat tavarat, ne eivät ole yhteisiä, kuten ei muutkaan omat tavarat. Toisten asioita ei oteta omalla luvalla lainaan, ei vahingossa eikä tahallaan kosketa toisen omaan. Sama juttu fyysisen koskemattomuuden kanssa. Toiseen ei kosketa, ellei kyseessä ole tilanteeseen sopiva kosketus. Ei siis lyödä, ei tönitä, ei kampiteta ohimenevää ja potkita toista persiille tai heitellä pikkuruisia tavaroita toiseen sohvalla istujaan, ei piereskellä toisen naamalle väkisin tai edes luvalla. Ei ole normaalia, että persettä viedään toisen naamalle, kuten isänsä tekee lapsille minulle joskus aikanaan.

Olen myös joutunut olemaan tiukkana henkilökohtaisesta koskemattomuudesta. Turvaväli toiseen ihmiseen, eli ei mennä liian lähelle, toiseen ei kosketa negatiivisessa mielessä. Lapset yrittävät naamioida isänsä tavoin huumoriksi potkuja, häiritsevää koskettelua, hiuksista repimistä, tönimisiä jne ja väittävät leikiksi omaa toimintaa. Sen vuoksi turvaväli esimerkiksi.

Ei arvostella toista, ei haukuta toista. Ei ylistetä itse itseään ja samalla haukuta toinen huonommaksi. Jokainen tekee oman parhaansa ja kaikki eivät voi kaikessa yhtä hyviä, vaan jokaisella on ne omat juttunsa, joissa voi olla parempi ja kateellisuuden kanssa on opittava tulemaan toimeen. Kateus ei oikeuta ketään kohtelemaan toista rumasti tai tekemään kiusaa toiselle.

Ja se, että toiselle pitää osata ja uskaltaa sanoa, ettei noin saa tehdä, se ei ole ole oikein. Siis itseluottamusta ja rohkeutta puolustaa omia rajoja. Samoin siinä, ettei toiselle puhuta rumasti ja aliarvioivasti, ei mitätöidä toista ja toisen onnistumisia vaan ollaan sitten vaikka hiljaa, jos ei kykene olemaan iloinen toisen hyvistä asioista. Ja mennään pois tilanteista, kun alkaa ärsyttää toinen tahallaan. Ei lähdetä mukaan toisen pahaan oloon.

Vaikeinta on ollut itselleni oppia asettamaan ne omat rajani ja samalla opettaa niitä lapsille, mikä on oikein ja mikä väärin. Mutta, oikeudenmukaisuus on kodissani yksi perusarvoista. Samoin se, että jokaisella on oikeus omassa kodissaan olla turvassa, ilman pelkoa kiusatuksi tulemisesta ja väärinperustein syytetyksi tulemisesta.

Olen pitänyt monia perhepalavereja, olemme yhdessä laatineet sääntöjä, joita olemme noudattaneet ja oppia on tapahtunut. Nyt vain elämäntilanteen heilahtaessa erityisesti pienempien kohdalla olen huomannut taantumuksen merkkejä, jopa niin paljon, että toiset ovat taantuneet sinne eron aikoihin käytöksessään. Ymmärrän.

Tämäkin vaihe on vain käytävä läpi, on siedettävä ja ymmärrettävä lasten oireilua. He ovat kuitenkin kaikkeen syyttömiä, niihin malleihin joihin he oppivat ja siihen ristiriitaan, mikä toisesta kodista tulee. Monesti huomaan varsinkin vanhimpien lapsien kohdalla, että he eivät kykene täysin minuun luottamaan ja sitten vasta ymmärtävät, kun joku ulkopuolinen sanoo aivan saman kuin mitä olen itsekin sanonut heille ja korjaavat vasta sitten käytöksensä/tapansa kohdella muita. Tässäkin näkyy lasten kautta isänsä arvostelu minua kohtaan, isänsä epäluottamus minuun ja kuinka isänsä viljelee epäluottamusta minun ja lasten välillä. Siinä, että olen isänsä mielestä väärässä jokaisessa asiassa ja valehtelen lapsille. Sitten vasta tosiaan, kun joku ulkopuolinen sanoo, mikä on oikein ja mikä väärin, lapset tulevat luokseni ja kertovat, miten isänsä on asiasta ja minusta sanonut ja ymmärtävät, etten ole kiusallani sanonut asioita tai kertonut miten oikeasti asiaoiden pitäisi mennä jne.

Onneksi miesystäväni on oikeudenmukaisuuden kanssa järjissään. Onneksi hän on jo lapsuudessa oppinut oikean ja väärän, sen miten ihmisiä kohdellaan ja kunnioitetaan. Hän on ollut suuri tuki minulle lasteni kanssa, hän on saanut minut oivaltamaan asioita paljon nopeammin, kuin olisin yksinäni niitä koskaan oivaltanut. Kiitos hänelle tuosta tuesta.

Olen ollut omassa kodissa silmätikkuna, se että vaadin lapsilta normaaleja asioita, tarkoittaa todellakin myös sitä, että pidän kiinni samoista asioita myös itse ja olen itse myös esimerkkinä kaikessa. Se on suuri vastuu. Parisuhteessa olemme saaneet olla uudenlaisena ja toisenlaisena esimerkkinä lapsille siitä, mitä on olla/elää kun aikuiset kunnioittavat toisiaan, keskustelevat asiallisesti erimielisyydet, esimerkiksi. Ettei koko elämä ja maailma kaadu siihen, että asioista ollaan erimielisiä, vaan asiat riitelevät, eivät ihmiset, että mielipiteitä saa olla erilaisia ja se ei johda minkäänlaiseen riitaan, epäsopuun, vaan kunnioitamme toinen toistemme näkemyksiä ilman minkäänlaista tarvetta alistaa toista toisen mielipiteen alle.

Lapset edelleen pelkäävät, minunkin luona joudun usein sanomaan lapsille, että ei ole hätää, kukaan ei suutu, minä en suutu, vaikka maitolasi kaatui pöydälle, ei tarvitse pelätä. Isän luona siis lapset kuuntelevat isänsä huutamista ja raivoa, kun jokin asia ei onnistu tai menee pieleen, tai lapset eivät muuten vain miellytä isää. Vahinkoja sattuu ja sillä siisti, asia jää siihen.

Kaiken keskellä siis yritän ja olen elänyt niin normaalia elämää kuin suinkin mahdollista, hakenut lapsille tasapainoa ja jokseenkin koen onnistuneeni siinä. Jopa tässä vaikeassa hetkessä, kun lapset ovat tietoisia isänsä päätöksistä ja niiden aiheuttamista muutoksista myös lasten eloon. Ainoa varma asia onkin muutos, mutta millainen, sitä en henno lähteä arpomaan vielä, vaikka sisimmässäni tiedän, mikä on ainoa oikea vaihtoehto ajatellen lasten tulevaisuutta ja elämän pysyvyyttä.

Haluan lapsille hyvät lähtökohdat, siis niin hyvät kuin mahdollista ja valitettavasti minun todettava, ettei elämä isän luona takaa lapsille hyviä eväitä elämään. Isän tiedostamaton käytös on jo nyt vaikuttanut lapsiin kovin negatiivisesti ja hän ei ymmärrä asiaa, vaan kääntää kaiken minun viakseni.

Olen miettinyt, ja kysellyt mitä jos minä olenkin narsistinen? Voiko se ollakin totta, mitä jos tuo isä onkin oikeassa minun suhteeni? Epäilys itse itseäni kohtaan on tuon suhteen turhaa, olen tuonkin asian jo pohtinut kertaalleen ja ammattilaisen kanssa, samoin miesystäni on sitä mieltä, etten ole. Itsestäni kuitenkin joskus tuntuu pahalta jopa se ihan normaali "itsekkyys", jota sanotaan itsestään huolenpitämiseksi, jonka senkin olen joutunut tavallaan uudelleen opettelemaan ja se työ on vielä kesken, edelleen.