Tänään on hyvä päivä, tunsin sen jo heti ylösnoustuani. Aamukahvilla sanoinkin miehelle ääneen, että toivottavasti tästä päivästä tulee hyvä kaikinpuolin.

Aurinko paistaa ja vaikken pakkasen vuoksi ikkunoiden kimppuun pääsekään, en ota stressiä siitä tai siitä etten tänään viitsi siivota. Minulla alkoi loma, josta olen niin kiitollinen. Oikeampaan aikaan se ei olisi tullakaan.

Muuttoni jälkeen en ole kovin montaa päivää ehtinyt kotona huilahtaa ja nyt vihdoinkin tiedossa pari viikkoa, kun saan olla vain kotona. Juuri nyt minusta tuntuu, kuin olisin tämän hetken elänyt ennenkin, eli deja-vukokemus...Siitä tiedän, että olen elämäni taitekohdassa, jokin muuttuu jotenkin tai ainakin on mahdollisuus siihen. Luulen, että nuo dejavu-hetket ovat sellaisia elämän risteyskohtia, joissa on mahdollisuus jollainlailla valita oma polkunsa, mihin suuntaan lähtee kulkemaan.

Juuri nyt haluan valita onnellisuuden, tämän tunteen. Luottamuksen elämään ja siihen, että kaikki asiat tapahtuvat tarkoituksella, kaikella on syynsä ja tarkoituksensa. Kaikki asiat järjestyvät tavalla tai toisella.

Luin jostain, että jos jakun tuntee olonsa hyväksi, positiiviseksi ja jopa onnelliseksi, niin silloin on ns. oikella tiellä. Tästä vedän sen päätöksen, että olen itse juurikin oikealla tiellä, kohti valoisampaa elämää kaikinpuolin ja omat lapseni kuuluvat siihen tulevaan arkeen, jokainen.

Tunteeni on hyvä, se että teen oikein niin lasten kannalta kuin itsenikin. Se, että olen nyt oikella tiellä, tuntuu hyvältä ja saa minut rauhoittumaan. Tiedän, asiat järjestyvät lasten kannalta parhain, niinkuin on oikein. Kompromissien aika on ohi, nyt on tilanne jokotai, enää ei voi tehdä kompromissejä.

Aloitin aamuni tavoistani poiketen katsomalla dokumenttia, olen kirjan jo aiemmin lukenut ja silmäillyt ko. elokuvaa. Nytkin se jäi kesken, ja päädyin kirjoittamaan. Tätäkään kun en ole oikein rauhassa päässyt viimeaikoina tekemään, ja nyt on aikaa tuuletella oikein kunnolla ajatuksia.

Taidan jatkaa dokumentin katsomista sohvalla löhöilyä, sitäkään en ole muuton jälkeen ehtinyt, vaan pikaisesti käynyt olohuoneen puolella lähinnä siivoamassa. Aikani olen viettänyt pyykkien parissa ja keittiössä ruuan kimpussa ja kiireellä kuskannut lapsia. Omaa aikaa ei ole hirmuisesti ollut, mutta en ole kovin paljoa ehtinyt kaivata sitä myöskään.

No, nyt on monta päivää aikaa ja aion todellakin sen käyttää oman oloni kohentamiseen. Teen asioita, joista minulle parempi mieli, opettelen ainakin sitä.

Syyllisyys ja syyllistyminen ja syyllistäminen siis näyttää olevan tämän hetken teema niin itselläni kuin lapsillani. Lasteni on opittava vastustamaan manipulointia ja syyllistämistä jo ihan elämän normaaleista asioista. Heidän on opittava myös olemaan syyllistämättä itse itseään tai muita ihmisiä asioista, joille he eivät voi mitään tai sitten vaihtoehtoisesti kantamaan se oma vastuunsa omista asioista. 

Samoin minun on mietittävä itseäni. Olenko minä jollain lailla onnistunut omassa tavassani olla äitinä syyllistämään lapsiani? Olenko kenties onnistunut puheissani saamaan lapsille syyllisyyttä harteilleen? Jos näin on, haluan korjata omaa tapaani olla äiti. En missään nimessä tahdo lisätä lasteni taakkaa, vaan toivon voivani helpottaa ja auttaa jaksamaan. Haluan, etteivät lapset koe syyllisyyttä asioihin, jotka eivät ole heidän käsissään. Ja aika harva asia lasten elämässä on sellaista, josta heidän pitäisi kantaa syyllisyyttä, oikeastaan ei ole sellaista asiaa, josta lapsen pitäisi kantaa syyllisyyttä tai edes kokea sellaista.

Joudun itsekin opettelemaan tuota syyllisyyttä, suostunko ottamaan syntipukin roolin vastaan vai enkö? Miten saan lapsille opetettua omia rajoja, niin että ymmärtävät, mikä on oikea ja mikä väärä. Automaattisesti kun toisten niskaan ei voi kaataa syyllisyyden taakkaa.

Vaikeita tilanteita on ollut ja tulee olemaan vastakin. Miten lapset oppivat vastustamaan ja kieltäytymään heihin väärin kohdistetuista syyllisyyden taakoista? Miten he oppivat, ettei kaikesta voi ikäänkuin paeta kaatamalla syyt jonkun toisen niskaan?

Miten lapset oppivat luottamaan itseensä, omiin kykyihinsä niin paljon, että se myös kantaa elämässä? Miten saada heidät uskomaan, että ovat jokainen yhtä rakastettuja ja tärkeitä ja toivottuja lapsia, ainakin minulle. Valehtelua en enää jaksa isänsä hyväksi, en todellakaan voi tietää, rakastaako isä lapsiaan ja jos rakastaa, niin hänellä on todella oudot tavat näyttää se. Se on totuus.

Miten saada lapset uskomaan omiin kykyihinsä, siihen että heillä on ihan yhtälaiset mahdollisuudet elämässä kaikkeen siihen, mihin muillakin, he eivät ole yhtään sen huonompia tai parempia ihmisinä kuin muut. Miten saada lapset löytämään ne juuri heidän omat vahvuutensa ja uskomaan niihin ja ymmärtämään,  että kaikessa ei tarvitse paras, hienoin sitä ja tätä. Vaan riittää vähempikin.

Miten saada lapset luottamaan omiin kokemuksiinsa, erottamaan se,mikä on oikein ja mikä väärin? On hyvä, että lapset osaavat kyseenlaistaa, vaikkakin joskus he tekevät sen kaikesta, myös siitä mikä on oikein ja normaalia. Kuka muuten varmistaa, että minun oikea ja normaali on todella oikeaa ja normaalia? Mitä jos olenkin väärässä itse?

Paljon asioita, jotka jäävät hautumaan, tavoitteita joita kohdin kurkotellaan. Joko perheenä yhdessä tai sitten lapset yksin ja erikseen ammattilaisen opastuksella tai sekä että? Koskaan ei onneksi liian myöhäistä oppia, ja jokaisen lapsen kohdalla tiedän, että heidän tapansa kohdella muita esimerkiksi on opittua, he eivät ole syntyneet sellaisina, joten toivo elää ja uskon, että opituista tavoista voi päästä eroon. Itseluottamusta ja kunnioitusta voi opetella, samoin muiden ihmisten ja eläintenkin.

Itsessäni aukeaa juuri nyt paljon lukkoja, sellaisia, jotka ovat suojanneet minua kohtaamasta asioita silmästä silmään. en olisi kestänyt, en ymmärtänyt. Nyt luulen, että alan olla riittävän vahva kohtaamaan ilmiöt ja tapahtuneet neutraalisti? Ilman valtavaa syyllisyyttä, jota olen kantanut ihan näihin päiviin asti. En suostu enää kantamaan väärin perustein langetettuja syyllistyksiä, minun ei ole pakko myöskään enää miellyttää lasten isää, riittää kun hoidan oman perheeni asiat niinkuin on oikein, riippumatta siitä, mitä isä sanoo tai luulee.

Jollain lailla siis koen tänään uudenlaista vapautta. Tai näköpiirissä vihdoin siintää eräänlainen henkinen vapautuminen lasten isästä. Ero tosiaan toi fyysisen vapauden, fyysisen rauhan mutta näkymätön talutusnuora minuun jäi kuitenkin ja nyt vihdoinkin alkaa olla aika katkoa sekin. Jo pelkkä ajatus tuosta saa oloni vapautumaan, helpotus joka on totta tulevaisuudessa, tuntuu ihan uskomattomattomalta. Se, ettei minun tarvitse varoa jokaista liikettä, jokaista sanaa, jokaista tekoa ja miettiä mitähän tästäkin seuraa lasten isän taholta, kuinkahan lapset joutuvat kärsimään. Myös lapset saavat vapautensa. He saavat vihdoinkin hengittää rauhassa, elää rauhassa ilman pelkoa seuraavasta episodista.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Noh, ihan koko päivää ei tuo rauha kestänyt. Illalla juuri ennen nukkumaan menoa saan lapseltani viestiä, että hän kipeä ja ei asiaa uskalla sanoa toiselle vanhemmalleen. Puhelimessa patistan ja lapsi itkee, ettei voi mennä sanomaan, koska tuo toinen alkaa heti puhumaan elämän muutoksesta, joka on tulossa. Rauhoitan, lohdutan ja patistan lasta isänsä puoleen, kerron etten voi puuttua heidän elämäänsä edes lapsen pyynnöstä lähettää viestiä isälle ja kertoa, että lapsi on kipeä. Siitä seuraisi vain ylimääräistä sotaa, isänsä alkaisi huutamaan lapselle ja kyselemään miksi lapsi ilmoittaa minulle eikä isälleen....Tänään aamusta varmistan lapselle soittaen, että ei mene kouluun ja että on saanut lääkettä. No, ei ole saanut, toinenkin lapsi valittaa kipeyttä ja hänellekään ei ole lääkettä. Isä on poissa. Unohti aamulla lähtiessään jättää lääkettä lapselle, unohti myös ilmoittaa kouluun lapsen poissa-olon tai ainakaan järjestelmässä se ei näy.