Kirjoitan, en osaa muutakaan. On pakko päästää ajatuksia ulos.

Isä on ilmeisesti ilmoittanut kaikille minun tekevän kiusaa hänelle. Se on hänen uusin syytöksensä minua kohtaan.

Ihmettelen, mihin hän väitteensä perustaa, koska jos lapsista huolenpitäminen ja asioista sopiminen, siis sen yrittämisen ihminen tulkitsee kiusanteoksi, äh, en ymmärrä, en sitten alkuunkaan.

Viimesyksystä asti lasten asioista keskustelu edes tekstiviestein ei ole onnistunut. Joskus vielä viimekesänä jopa puhelinkeskustelut onnistuivat ja sitten yhtääkkiä, kaikki yhteydenpito isän taholta katkesi. Takaisin tulee vain vittuilua ja minun ihmisyyden arvostelua, jos jotakin on tullakseen. Ja sitten se tosiaseikka, että lapset kärsivät siitäkin vähäisestä yhteydenpidon yrityksistä isänsä kiukutessaan lapsille ja ohjeistaessaan samaan aikaan sitä, että minä olen hullu ja minun pitää lopettaa lasteni kiusaaminen. Ihan järjetöntä.

Miten ihmeessä tuollaisilta syytöksiltä voi katkoa siivet? Siis onko lasten asioiden hoitamisen yrittäminen kiusaamista? Tai se, että lukuisista yrityksistä huolimatta lasten asiat jäävät puolitiehen, koska isä ei joko vastaa, tai lupaa hoitaa jonkin asian tekemättä sitä kuitenkaan tai sitten hän olettaa, että minä hoidan ja en voi hoitaa, koska en ole tietoinen tai sitten äh, kamalaa pohtia tällaisia.

Mutta, on se yhteistyö tosiaan sujunut paremminkin. Nyt ei siis ollenkaan. Tasapaino on tosiaan kellahtanut nurin niskoin, se vaivalla ja hakemalla haettu tasapaino ennenkaikkea lasten elämään sekä vanhemmuuden vaatimaan yhteistyöhön.

Olen juuri nyt niin varma, uskon tietäväni tosiaan mikä olisi lasten paras ja se näkemys valitettavasti eroaa isän näkemyksestä. Vaikka olen ns. köyhä, siltikin lapsilla on tähänkin asti ollut kaikki se, mitä ovat tarvinneetkin, usein jopa niin että hoidan isälleen myös lasten juttuja, joita lapsilla ei sitten olisi siellä, ellen minä niitä sinne hoitaisi.

Juuri nyt lapset ovat tilanteessa, jota he ovat omien sanojensa mukaan pelänneet erostamme asti. Tilanne on ahdistava ja raskas jokaiselle lapselle. Itse en voi kuin sanoa, että teen kaikkeni heidän eteensä, että voivat jatkaa elämäänsä sellaisena, kuin tähänkin asti.

Harmittaa lasten puolesta, koska he joutuvat kuuntelemaan ikävään sävyyn puheita siitä, kuinka hienoa on aloittaa kaikki alusta, kuinka isänsä ymmärtää kuinka tuskallista on, kun joutuu kaiken aloittamaan alusta ja jättämään kaiken.

Niinkö se meneekin, että toinen saa pompottaa jopa omia lapsiaan mielensä mukaisesti, ajattelematta lasten hyvinvointia.

Niinkö se menee, että toinen saa mustamaalata minut millaiseksi haluaa, saa keksiä minun elämästä tarinoita, minusta itsestäni juttuja, jotka ovat vain vain luuloja, arvailuja ja selvää valhetta. Leimata minut ihmisten edessä?

Sen olen jo tiennyt vuosia, että lasten isän mielestä olen hullu akka, joka pitäisi pitää suljetulla osastolla vähintääkin. Mutta nyt tuo valhe, että kiusaan lasten isää. Yhteydenpito on ollut suositusten mukaisesti niin minimissä, kuin vain suinkin ja silloin kun olen joutunut isäänpäin pakosta ottamaan yhteyttä, asia koskenut vain ja ainoastaan jotakin lasten juttua. Hammaslääkäriaikaa, koulujuttua ja muita hyvin pieniä, yksinkertaisia asioita. En ymmärrä, miten siinä voi kokea kiusaamista?

Enemmän se on kiusaamista ollut toisinpäin. Onneksi on paljon jäljellä todisteita siitä, miten isä kiusaa minua. Ja olen vain sietänyt, hammasta purren yrittänyt tukea lasten suhdetta isäänsä kaikesta huolimatta.

Toivon, että lasten isän valheet paljastuvat, toivon vihdoinkin, että totuus paljastuu kaikkien päivänvaloon. Ilman, että minun tarvitsee sanoa yhtään mitään, kenellekään.

Jälleen revitään haavat auki, ruoditaan ja pohditaan. Kerron totuuttani, isä valhettaan. Saa asiat näyttämään juuri siltä miltä haluaa ja ei välitä lasten hyvinvoinnista tippaakaan.

Tiedän, että isällään on jokin valttikortti hihassaan, jokin sellainen uusi asia, jolla syyttää minua jostakin. Hänellä ikäänkuin uusi ase kourassa hänen omassa taistelussaan minua vastaan. Joka tuokin on isän sanomaa minulle. Hän on ikuisesti vihainen minulle, ei koskaan jätä rauhaan, paitsi ehkä sitten, kun lapset muuttavat jokainen omilleen. Silloin hänellä on jo toivon mukaan uusi kohteensa.

Isä pelottelee lapsia, uhkailee heitä. Suorastaan traumatisoi kaikennäköisillä toimillaan ja tekemättä jättämisillään. Se on ollut vain hyväksyttävä, ei ole ollut muuta vaihtoehtoa. Jonkinlainen tasapaino aikanaan saavutettiin kovalla työllä ja sen horjuttamista olen yrittänyt välttää tekemällä myönnytyksiä ja kompromissejä.

Nyt olisi isän vuoro vuorostaan joustaa ja tehdä se, mikä on lasten edun mukaista ja se ei suinkaan ole heidän elämänsä perustuksien murskaaminen ja uuden elämän aloittaminen toisaalla. Mutta, tosiaan vain ihme saa isän ymmärtämään, mikä on lasten etu tässä tilanteessa. Nyt ei ole kyse isän edusta, ei äidin edusta. Vaan vain lasten tasapainoisen elämän jatkumisesta tutussa ympäristössä, tuttujen ihmisten kanssa, omassa kodissaan.

Juuri sain uhkauksen lasten isältä lastensuojeilmoituksen tekemisestä. Eli kiusantekoa jälleen minua kohtaan. Isä on nyt närkästynyt siitä, että olen hakenut lapsille apua heidän ongelmiinsa. Kun ei ole ollut, eikä ole keskusteluyhteyttä lasten isään, joka siis kokee kaiken lapsista ja ongelmista puhumisen puuttumisena heidän elämäänsä.