Yksi asia on nyt ohi. Hieman oli helpottavaa kuulla asiantuntijan suusta laki, jonka mukaan isä ei todellakaan voi toimia niinkuin toimii, mielivaltaisesti ja unohtaen, mikä on lasten etu.

Lasten etu on jatkaa elämäänsä totuttuun ja turvalliseen tapaansa, kun se on kerta mahdollista luonani. Yhteishuoltajuus ja vuosia jatkunut vuoroviikkoasuminen turvaavat nyt tai ainakin pitäisi turvata lasten elämän jatkumisen ennallaan luonani riippumatta isänsä omista valinnoista omassa elämässään.

Tätä tällaistä tilannetta en ole koskaan lasten elämään toivonut tai halunnut, mutta nyt se ei ole itsestäni kiinni. Toivon, että lasten kärsimys tämän tilanteen vuoksi ei kovin kauan kestä. Mutta kestää minkä kestää, se on vain nyt siedettävä ja elettävä elämää kuten ennenkin.

Lapsille saan sanoa tekeväni heidän eteensä kaiken, jotta saavat jatkaa elämäänsä totuttuun tapaansa riippumatta isänsä päätöksistä.

Lokaa alkaa sadella niskaan, sen tiedän. Likaisen pelin lasten isä aloittaa samoin tein, ja minun on vain siedettävä se, kestettävä kaikki ne lasten isän syytökset, luulot ja arvailut minusta itsestäni ja elämästäni, kyvykkyydestäni olla hyvä äiti ja huoltaja lapsilleni. 

Harmittelen sitä, että lapset joutuvat kuuntelemaan isänsä perusteluja ja olettamuksia ja arvailuja itsestäni. he joutuvat kaikkein eniten kärsimään tässä tilanteessa ja olemaan kaiken keskiössä. Mutta, fakta on se, että lasten elämän pitää saada jatkua entisellään, tuttuna ja turvallisena arkena. Ja se on  mahdollista heidän jatkaessaan asumista luonani.