Yritän jälleen kovin tietoisesti muuttaa omia ajatusrakenteitani. Tosissani yritän olla ajattelematta ja siis samalla yritän olla maalailematta piruja seinille. Se on yllättävän vaikeaa, kaiken p...kan keskellä nähdä ne hyvät asiat elämässä ja olla niistä kiitollinen. Yritän uskoa, että asioilla aina tapansa järjestyä, tavalla tai toisella.

Alkuvuosi on ollut täysin katastrofi perheessämme. Onnettomia ja surullisiakin tapahtumia, yllättäviä rahanmenoja, joihin siis hukkui toiveeni ja säästöni esimerkiksi uudemmasta ja edullisemmasta autosta, joka olisi tuonut toteutuessaan suuren säästön arkeen.

Pieniä ja sitäkin kiusallisempia asioita, onnettomia yhteensattumuksia on tullut jokaisena päivänä. Sanotaan, että saat sen mitä toivot, mutta enhän ole toivonut tapahtuneita asioita, enhän? Päinvastoin ja siltikin kaikki tapahtui. Omaksi onnekseni olen loistava unohtamaan, en jää märehtimään pidemmäksi aikaa mitään, vaan kun on pakko mennä eteenpäin, kaikesta huolimatta.

Jokunen viikko takaperin omat voimani romahtivat täysin, siitä asti olen kasautunut pikkuhiljaa uudelleen. Yhtenä päivänä jälleen kerran päätin lakata hautomasta tapahtuneita, yritän suuntautua uudelleen, välittämättä mahdollisista pettymyksistä, joita elämäni aikana on ollut ihan liikaa. Tietoisesti olen jälleen lakannut ajattelemasta mennyttä, tapahtumia.

Varovaisesti olen alkanut opetella miettimään toisin, mitä jos olisinkin onnellinen, mitä jos kaikki olisi hyvin jne. Opettelen unelmoimaan, muistelen lapsuuttani, ennenkuin elämä ehti väliin, elin unelmissa ja toiveissa ihan kuten muutkin. Herättelen omaa taitoani unelmointiin, välittämättä siitä, etten välttämättä koskaan saavuta mitään niistä, mutta yritän kuitenkin.

Suhteeni miesystävään olen myös joutunut punnitsemaan uudelleen. tänään tiedän rakastavani häntä, syvemmin kuin ketään koskaan ennen. Tunne on itselleni uusi, jotakin hyvin syvää ja omituista. Riittää, kun hän on. Jokainen kerta katsoessani häntä silmiin, tunnistan oman tunteeni ja iloitsen siitä.

Suhteeni elämään olen myös ottanut uudelleen tarkastelun alle. Yritän, todellakin. Haluan elämässä eteenpäin, en jäädä junnaamaan ja murehtimaan. Sitäkin olen ehtinyt tehdä paljon elämäni aikana. Joskus kaikkein vaikeimpina hetkinä mieleni tekisi kuolla, juuri sillä hetkellä, kun koen saaneeni liikaa, koen kokeneeni liikaa yhdellä kertaa. Viime romahtamisen viimeinen niitti oli lasten isän v..mäinen tekstiviesti. Halusin kuolla, en kestänyt enempää.

Se oli pohja, josta jälleen askel kerrallaan nousen. Pohjalta ei ole enää suunta kuin takaisin ylös, niinhän se vanha sanonta menee. Enää en tosin edes jaksa miettiä miten jaksan nousta, annan elämän viedä, jos on viedäkseen. Pääni oli niin hajalla, että pidin pari päivää vapaata ja ne tulivatkin tarpeeseen. Olin niin rikki ja hajalla, etten jaksanut mitään, vain itkeä ja maata sängyssä pää sumussa. Onneksi lapsilla oli isäviikkonsa, olisi ollut kamalaa lapsille, jos olivat nähneet minut kipeänä sängynpohjlla.

Pedin uumenissa oli sitten aikaa miettiä, ja tuumasin, ettei elämä voi enää jatkua näin. Jotakin on pakko tehdä ja ainoa mitä ja mihin voin vaikuttaa, on oma itseni. Oma tapani suhtautua asioihin ratkaisee paljon. Oli hyväksyttävä oma mennyt, siihen en voi vaikuttaa milläänlailla, ja oli hyväksyttävä jälleen myös se, etten todellakaan voi tietää tulevasta, vain siis se hetki missä elän, on ratkaiseva ja minusta itsestäni riippuu, kuinka suhtaudun juuri käsillä olevaan hetkeen. Kamppailin elämän ja kuoleman kanssa. Hyväksyin sen, kuten aina ennenkin, ettei minulla ole omankäden oikeutta elämääni, vaan on alistuttava elämään niin kauaksi aikaa kun sitä vielä on jäljellä. Ja, minusta riippuu, miten loppuelämäni elän.

Pari päivää mietin itseäni, vain itseäni ja sitä mikä on elämäni tarkoitus. Enhän tarkoitustani keksinyt, kukaan muukaan sitä on tuskin arvannut elämänsä aikana? Tiedän nyt, etten minäkään ole ihan täysin hyödytön ollut. Olen ollut paikalla ihmisille oikealla hetkellä, olen ollut heidän raapimapuunsa, sylkykuppinsa ja heittosäkki. Sekin on tärkeä "rooli" elämän suuressa näytelmässä.

Olen poistunut kuitenkin tuolta näyttämöltä, jota elämäksi sanotaan. Olen ollut vetäytyneenä itseeni jo vuosia, niin että elän ja hengitän mutten kuitenkaan elä sanan varsinaisessa merkityksessä. Koen olleeni kuin pystyynkuollut puu, tai eläväkuollut, elossa mutten kuitenkaan elämässä.

Olen miettinyt, mikä tekee elämästä elämisen arvoista, mitkä asiat tekevät elämästä mielekästä? Tätä en ole keksinyt vielä, se tuntuu olevan minulle haaste. Järjellä joo tiedän, että toiset ihmiset ovat elämässä syystä. Olen jo vuosia sitten hyväksynyt sen, että lapseni ovat minun syyni olla olemassa ja jatkaa taivaltani. Lapsesta asti olen yrittänyt pohtia tuloksetta sitä, miksi ihminen on ylipäänsä olemassa, miksi esimerkiksi juuri minä olen joutunut syntymään tänne, kun elämä on kaikin puolin kohdellut minua kurjasti ja minun on ollut vain sietää ja kestää kaikki se ikävä, on vain ollut selviydyttävä.

Enää en jaksa edes selviytyä, en halua enää rämpiä suossa. Riittää jo! Haluan vaihteeksi elämästä nähdä sen paremman puolen, sen aurinkoisen ja helmeilevän valoisan puolen. Sitä en ole vielä koskaan tähän ikään mennessä nähnyt, en kokenut. Minun on kovin vaikeaa edes kuvitella, millaista on olla onnellisten tähtien alla, kun jokaista elämäni päivää on varjostanut synkät myrskypilvet, rankkasade ja ukkonen ja tuuli. Raekuurot ovat piekseneet minua enemmän tai vähemmän, jokainen päivä.

Olen alkanut kysellä ihan tosissani sitä, millaista olisi oikeasti olla onnellinen? Millaista se on? Miltä se tuntuu? Olen varovaisesti uskaltautunut miettimään niitä asioita, joita luulen onnellisuuteen tarvittavan minun kohdallani? Olen miettinyt, kuljenko kohti onnellisuutta ja olen todennut junnaavani paikoillani elämässäni. En kulje eteen en taaksepäin.

Olen kovin miettinyt kaikkia niitä asioita, joita minä tarvitsen elämääni, ollakseni luullakseni onnellinen. JOkseenkin luulen tietäväni mitä en ainakaan halua ja sen kautta pääsen siihen, mitä sitten haluan. Koskaan aiemmin en ole edes uskaltautunut miettimään sitä, mitä minä haluan elämässäni. Kukaan ei ole koskaan asiaa kysynyt minulta, ei ole ottanut puheeksi. AIna vaan on toisten halut ja toisten tavoitteet menneet etusijalle,

Haluan ensinnäkin herätä aamuisin virkeänä, onnellisena uuteen päivään. Niin, etten ehdi silmiäni avata, kun olen jo mielessäni onnellinen jokaisesta hetkestä, joka on suotu ja jokaisesta päivästä, joka jäljellä on. Lapsuudesta asti olen jokainen aamu harmitellut väsyneenä heräämistä, kun nukkuessa elämä on mukavampaa. Iltaisin nukkumaan mennessä on elämäni paras hetki ja eihän tuo voi olla normaalia. Väsynyt saa toki olla ja pitääkin olla pitkän ja rankan päivän päätteeksi, mutta jos uni on elämän kohokohta ja herääminen työn ja tuskan takana, se ei ole enää normaalia. Mutta, itse olen tuolleen elänyt siitä asti kuin muistan. 

Yritän elää kiitollisena kaikesta siitä, mitä on elämässäni tälä hetkellä. Yritän entistä kovemmin nähdä asiat positiivisessa valossa, mutta myös nähdä ne asiat, jotka vaativat työtä vielä. Opettelen olemaan aiempaa enemmän itsekäs, siis huomioimaan omat tarpeeni, ihan ne perus,ja normaalit tarpeet, joita myös minulla on, enkä aina sivuuttamaan toisten tarpeiden edessä omiani, kuten tähän asti olen tehnyt.