Jotta nyt ei ihan taas liian helpolla elämässä päästä, niin sairastuu yksi, kaksi unohtaa aamulla koulujuttuja kotiin, bensiini on muutoinkin vähissä ja ylimääräinen edestakaisin ajelu ei auta yhtään tilannetta, saati se, että tiedossa on jo muutenkin edestakaisin ajelua pitkin päivää. Niin, kun olisi sitä, ei tämänkään aamuinen olisi ollut kuin pelkkä yksittäinen unohdus lapsilta, mutta kun nuo unohdukset maksavat minulle rahaa.

Eilen kasasin lasten säästöt ja kävin hankkimassa ne hiihtimet, isänsä kieltäytyi ostamasta lapsille, vedoten ettei ole rahaa. Viiden tonnin kuukausituloilla plus kelan maksamat avustukset siihen päälle. Minulla ko sitten on rahaa, tuloina vain kelan avustukset, jotka eivät päätä huimaa.

Edellisistä vuosista oppineena isän käytöksen ennakoiden olen avannut lapsille säästötilin, minne laitan rahaa, kuin suinkin vain kykenen, jotta edes minä saan hankittua lapsille perusasiat, kun isä ei ole halukas tai kykenevä, kun on niin köyhä, ettei ole varaa..Isän elinkustannukset ovat piirun verran pienemmät kuin omani tätä nykyä, mutta tulot moninkertaiset. Ja kuitenkin, ihmettelen miten minä saan kasaan vuodessa säästöön lapsille 150 euroa, joka nyt tulikin tarpeeseen.

Edellinen ristiriita isän tulojen ja minun tulejen kanssa on ajaa minut hulluuden partaalle, koska vain lapset kärsivät siitä, etteivät saa isänsä luona edes perusasioita, ellen minä sitten jotakin hommaa. Eli, minä edelleen kustannan pienistä rahoistani kaikkien lasten elämän ja se tarkoittaa automaattisesti sitä, että kaikkea en todellakaan voi kustantaa. Omat tarpeeni ovat jo nyt niin pienet, ja aina vaan siirtyy kaikki ne omat pienet haaveet tuonnemmaksi, sitten joskus. Kävelen vuosia vanhoilla kengillä, edelleen. Työtakista on tullut käyttövaate omaan arkeen, siistiä vaatetusta ei ole enään, kuten ei ole mitään muutakaan. Kaikki, siis ihan kaikki menee lasten tarpeisiin ja ei edes riitä. Joskus tiukassa paikassa harmittaa, kun pitäisi olla siisti ja huoliteltu ja ennenkaikkea ns. katu-uskottava vaikkapa työhaastatteluun. Vaan harmaa hiirulainen, nukkaantunut ja rähjäinen ei hirmuisesti ketään vakuuta. Kun ei ole varaa itselleni hankkia edes meikkejä.

Lastenvalvoja on monesti vuosien aikana kerrannut isälle, mitä kaikkea ns. lähivanhemman pitää automaattisesti huolehtia, myös minun kotiini lasten mukaan, vaan eipähän tuo toimi, paitsi niinpäin, että lapset vievät tästä kodista tarvitsemansa ja sanovat, ettei isä hommaa. Suuttuu vain, jos lapset pyytävät. Ja minä suutun sitten siitä, että ne asiat, jotka olen tähän kotiin hommannut lapsille, menevät isälle ja eivät palaudu enää meille takaisin ja joudun uudemman kerran samat asiat ostamaan, mikäli on varaa ja yleensä ei ole, sitten joutuvat olemaan ilman, ellei isä lahjoita takaisin. Koska isä pimitää kaiken omassa kodissaan, ei anna lasten tuoda takaisin mitään tännepäin. Uskon, että lapset yrittävät vaihtopäivänä ottaa mukaansa, mutta isä kieltää ottamasta mitään mukaan ja se on väärin lapsia kohtaan ja myös minua kohtaan väärin, koska isällä olisi kyllä varaa, muttei kykyä tai tahtoa hankkia lapsille tarvittavia asioita myös sinne omaan kotiinsa.

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

On todella epäreilua, olen niin kurkkuani myöden täynnä myös tätä edelleen jatkuvaa taloudellista väkivaltaa ja vallan käyttöä ja kontrollointia. Vaikka olemme eronneet, silti isä onnistuu edelleen saamaan kaiken hyödyn lapsista ja lasten kärsiessä, minä kärsin ja koen toivottomuutta, kun en kykene millään tavoin vaikuttamaan lasten kautta tapahtuvaan kiusantekoon. Joudun säännöllisesti kuuntelemaan isänsä vittuilua tekstiviestien välityksellä, joudun edelleen vetämään rajani, olemaan lähtemättä mukaan keskusteluihin. En voi edes pyytää lapsille isältä mitään, seurauksena on vain minun arvostelua ja aliarvioimista ja lyttyyn lyömistä ja haukkumista minun kyvyttömyydestä ihmisenä yhtään mihinkään.

Ero toi fyysisen rauhan. Kaikkinainen uhka on jatkuvaa edelleen. kaikki se, mistä kuvittelin pääseväni eroon ollessani avioliitossa, on edelleen läsnä. Edelleen koen kauhunsekaisia tunteita, lasten puolesta. Edelleen kuvittelen sekoavani juuri siihen paikkaan, kun isänsä vetää naruista ja minä sätkin hänen mielensä mukaisesti. Edelleen joudun miettimään, olenko minä sekopää, olenko hullu vai missä oikein mättää.

Raha-asiat on vain yksi pienen pieni asia tässä viidakossa, suossa, jossa joudun rämpimään. Lasten isä jatkuvasti kyseenalaistaa minut äitinä, ihmisenä ja vaikka tiedän, että ihan syyttä, silti se satuttaa. Jatkuvasti joudun arvioimaan itseäni, miettimään itseäni. Koko ajan vanhat haavat repii auki, joka viikko on tulee vähintäänkin yksi "tilanne", jossa isä saa mahdollisuuden vittuiluun. Se, ettei hän vastaa esimerkiksi siihen, hoitaako hän jonkin lapsiin liittyvän asian omalla viikollaan, on todella ilkeää. Lapset kysyvät minulta, minä sitten kysyn isältä ja isä ei vastaa. Sitten lapsi päättää itse, että kysyy itse isältään asiaa, johon isä sitten vastaa lapselle, kun kuitenkin kyseessä on asiat, jotka on aikusten vastuulla ja aikuisten hoidettavissa. isä siis kävelee minun yli edelleen, hallitsee tilanteita niin, ettei kerro minulle, ei vastaa jos kysyn. Ja asia pitäisi kuitenkin hoitaa samointein, siis päätös esimerkiksi jostakin osallistumisista olisi tiedettävä etukäteen ja lapsikin tahtoisi itse tietää pääseekö vai ei. Mutta, isä siis laittaa lapsen hoitamaan aikuisten välisiä asioita ja yrittää tietoja pimittämällä tehdä kiusaa. Ja kukapa jälleen kärsii, lapsi itse. Kun on epätietoinen itseään koskevissa asioissa, minä sanon, etten voi tehdä päätöstä, koska asia tapahtuu isäviikolla ja näin ollen isän olisi asia hoidettava. Sitten, joudun isältä asiaa kysymään ja isä ei vastaa mitään. Kysyn, hoitaako hän lapseen liittyvän asian ja jättää minut epätietoisuuden valtaan. Juurikin en voi tietää, onko isä hoitanut asiaa vaiko ei. Ja jos hän ei ole hoitanut asiaa, isä syyttää minua laiskaksi ja huolimattomaksi ko. ihmisille, kertoo etten osaa huolehtia asioista. Sitten jos hän onkin hoitanut asian, hän ei kerro minulle ja kun asia on hyvin tärkeä, joudun varmistamaan, onko isä huolehtinut ja sitten saan tietää, että isä on huolehtinut asian ja minua nolottaa, koska teen itseni tyhmäksi muiden silmissä, varmistaessani lasten asioita ja isä nauttii tyytyväisenä, kun minä teen itsestäni tyhmää. Ja sitten, jos isä on huolehtinut, hän omasta mielestään huolehtii aina kaikki lasten asiat, koska minusta ei siihen ole, olen kykenemätön huolehtimaan jne.

Eli kaikki on aina minun syytäni, minun vikaani. Jollain lailla isä onnistuu kääntämään koirankin kissaksi niin halutessaan ja saamaan näyttämään asiat sellaisilta, kuin hän haluaa. Elämä on hänelle peli, jossa hän on aina voittaja, kaikki muut ihmiset ovat ympärillä vastustajia ja vihollisia, jotka on tehtävä tyhjäksi yksi kerrallaan.

Olen niin väsynyt tuohon peliin, siihen että kaikki kääntyy aina minun viaksi, syyksi ja isä ottaa kunnian niistäkin asioista, joiden kanssa hänellä ei ole osaa eikä arpaa. Hän kykenee valehtelemaan itselleen eduksi kaikki asiat. Hän haukkuu ja arvostelee ja antaa ymmärtää ihmisten esimerkiksi sen, että minä olen kaiken syypää, minun vikaa on kaikki ja hän on niin hyvä ja arvostettu ja erinomainen isä, vaikka sikakin on parempi ihminen kuin hän.

Ja vaikka minä kärsin, niin lapset kärsivät kaikkein eniten. Järjetön isä aiheuttaa paljon vahinkoa lapsilleen, henkisesti ja sekin on minun syytäni, minä olen hänen mielestään tasapainoton ja hullu akka, joka teen lapsetkin hulluiksi.

Aikanaan isä kielsi minua käyttämästä lapsia edes lääkärissä. Ja paljon olisi jo tuolloin ollut apua lapsille. Isä kielsi lapsia saamasta apua eron jälkeen ja ilmoitti, ettei hänen kanssaan ollut mitään ongelmia, ongelmat olivat ja johtuivat ainoastaan minun pääkopastani. Minä olin kuulemma sekaisin ja minut olisi pitänyt viedä hoitoon ja sitä samaa hän kertoi jatkuvasti lapsille. Isä kertoi lapsille minun olevan hullu, joka pitäisi sulkea laitokseen. Kuka vanhempi oikeasti kertoo tuollaista omille pienilleen? Olen kuitenkin koko ajan tiennyt, mitä isä minusta puhuu lapsille, olen omilla viikoillani kuitenkin näyttänyt toteen vain sen, että olen ihan tavallinen äiti, siinä missä muutkin normaalit ihmiset ja lapset ovat omin silmin nähneet ja tunteneet, ja kyselleet mielenterveyden alaisista asioista varmistuakseen isänsä puheiden olevan vain luulopuhetta, toiveajattelua ja minun nähdäkseni ennenkaikkea manipulointia, sitä että lapset olisivat alkaneet pelätä minua ja lopettaneet käymästä omilla viikoillaan luonani. Isä yritti aikanaan kaikin keinoin vieraannuttaa minut lapsista, heti eron jälkeen olikin todella raskasta ja kamalaa itselleni ne tilanteet lasten kanssa, joissa lapset alkoivat ikäänkuin varmistella minun pääni terveyttä.

Tänä päivänäkin oma tavoitteeni on edetä kohti normaalia, kaikessa ja hyvin olen siinä onnistunut. Alkuun, vuosien kiusanteon ja julmuuksien jälkeen itsellänikin oli normaalius hiukan hukassa, oli vaikeaa erottaa missä menee omat rajat, saati kunnioittaa toisen rajoja. nyt olen iloinen siitä, että pienimmilläkin alkaa olla tieto siitä, mikä on oikeaa ja normaalia ja mikä taasen väärin ja epänormaalia. Olen tehnyt itseni kanssa valtavan työn, samoin lapset itse ja minä lasten kanssa ja vaikka edelleenkin joudun jokainen viikko aloittamaan alusta lasten kanssa, se on jo helpompaa ja olemme koko perhe menneet hurjasti eteenpäin ns. kehityksessä kohti normaalia.

Itse alan vähitellen saamaan nimiä asioille, joita avioliitossa tapahtui, ymmärrän kaiken sen vääryyden jota olen joutunut kokemaan, todistamaan ja johon lapsetkin tahtomattaan joutuivat. Toivoin ja edelleen toivon, että isä olisi muuttunut, että kaikki syy olisi todella ollut minussa ja minun vastenmielisyydessä, että vika oliskin ollut vain minussa, että isä käyttäytyi huonosti minua ja lapsia kohtaan. Että isä olis vihannut minua niin paljon, että ero olisi ollut helpotus ja hän olisikin ollut muuttunut mies. Vaan eipä se niin ollut, päinvastoin. Pahemmaksi ja julmemmaksi ja kierommaksi ja entistä suunnitellummaksi on muuttunut vuosien varrella. Ei mitään pyhää, ei mitään häpyä, ei väliä, vaikka oma lapsi joutuu todistamaan oman isänsä hulluutta ja sairautta. Vaikka oma lapsi joutuu olemaan vihan ja kaikken julmuuden ja asiattomuuden kohteena.

Alan itse, vasta vuosien jälkeen uskaltamaan sanoa asioita, sitä mukaa kun tosiaan ymmärrän itse, mitä tapahtui. erosta on aikaa jo melkoisen kauan, ja vasta ihan viime kuukausina olen alkanut saada etäisyyttä silloiseen elämääni ja kykenen ahdistumatta muistelemaan vaikeitakin jokapäiväisiä tilanteita ja miehen tapoja kohdella minua kuin märkää rättiä, tosin sitäkin hän kohteli paremmin kuin minua.