Jaksettava, vaikkei jaksaisikaan. Niinhän se on aina ollut omassa elämässäni.

On jaksettava tukea lapsia, jokaista. On jaksettava huolehtia heistä, on jaksettava huolehtia kodista, syömisistä, itsestäänkin ja olisi vielä kaiken päälle jaksettava työ. Sekä lasten harrastukset. Siis sitä ihan perusnormiarkea.

Jotakin on nyt liikaa, en ehdi kissaa sanoa, kun jo aamu on vaihtunut illaksi. Huomaan kulkeneeni kodin ja menojen väliä pitkin päivää. Niin, etten ole ehtinyt kuin käydä kotona, kääntymässä. Huomaan, etten yksinkertaisesti enää ehdi kaikkea kotona tehdä. Ja kun olen ainoa, joka tekee kotona asioita, pyörittää koko palettia, niin näkyyhän se sitten, jos en ole tekemässä.

Hommat kasautuvat, ja mikäpä ahdistaa enemmän kuin se, että jokin asia on tekemättä? Suuren perheen arjen pyöritys vaatii paljon, siis jo pelkkä arki ja se, että kaikki sujuu jokseenkin kivuttomasti ja jouhevasti.

Joskus toivoisin, että kykenisin vastuuttamaan lapsia muustakin kuin roskien viennistä, tai astioiden huolehtimisesta koneeseen ja takaisin. Mutten halua. Lasten tehtävä on käydä koulunsa, keskittyä siihen sekä sitten omiin harrastuksiinsa ja kavereihinsa, mikäli siis aikaa jää koululta ja harrastuksilta. Kotityöt ovat sitten viimeisiä asioita, joita vaadin omilta lapsilta. Jokainen toki osaa nekin hommat ja uskon, että pienimmätkin osaisivat imuria ulkoiluttaa, ehkäpä mieluummin sitä, kuin pitää kapulaa eli kännyä kädessä kaiken aikaa?

Lasten yksi ongelma on juurikin tuo netin viihdekäyttö. Ovat jokainen koukussa enemmän tai vähemmän. Itse puutun omilla viikoillani asiaan, yleensä tuloksetta ja seurauksena on raivoa, kiukkua ja minä olen maailman ilkein ja paskamaisin äiti, kun en anna tai hyväksy ylenmääräistä netin viihdekäyttöä.

Ihminen on laiska ja hakee itselleen viihdettä. Mutta kun netin viihdekäyttö pidemmän päälle saa aikaan vain väsymystä ja lisääntyvää laiskistumista. Lapset eivät enää osaa mitään muuta kuin olla netissä ja se suorastaan raivostuttaa minua. Samaa tekevät kaverinsakin, istuvat siellä puhelintensa äärellä ja pitävät yhteyttä kapulan välityksellä.

Milloin tämä oikein meni tähän? Huomaamatta, pikkuhiljaa. Lapset eivät enää osaa tehdä mitään muuta, kuin olla netissä viihdyttäen itseään. Kun asiasta huomauttaa tai vaadin sulkemaan puhelimen, seurauksena on vain hammasten kiristelyä, valitusta siitä, ettei ole mitään tekemistä, tekosyitä sille, miksi pitäisi saada olla vielä hetki netissä.

Monia turhia huolia on pelkkä puhelin ja lapsen netin käyttö aiheuttanut. Siis ei turhia vaan ylimääräistä huolta. Puhelin sinällään on hyvä asia, mutta kun sitä ei osata käyttää edes yhteydenpitoon. Vain sen viihdekäyttö on puhelimenkin ainoa tarkoitus. Monesti joudun lapsilta kysymään, että miksi hänellä onkaan se puhelin olemassa? Ja vastaus on aina sama. Koska hän pelaa ja katsoo videoita. MOnesti olen ollut tilanteessa, jossa siis lapsella on puhelin, muttei ole osannut sitä käyttää edes yhteydenpitoon minuun nähden. Muistutan, että sinulla puhelin, jolla soitetaan kun on asiaa ja eivät ole siis ymmärtäneet puhelimen alkuperäistä käyttötarkoitusta.

Unirytmit ovat lapsilla sekaisin heidän tullessaan isänsä viikolta minun luokseni. Pienimmillä on pelkoja, painajaisia, sekä uni tulee vasta lähempänä puolta yötä. Kukkuvat vielä kymmeneltä, kuin olisi alkuilta. Kun kuitenkin ovat itsekin todenneet omista kokemuksista, kuinka paljon helpompaa on, kun rytmi on kunnossa ja aamuisin jaksaa herätä uuteen päivään. En voi pyytää isää huolehtimaan lasten unirytmistä hänen viikoillaan. Hän ottaa sen niin, että puutun hänen elämäänsä ja kokee tämänkin kaltaiset asiat veetuiluna häntä kohtaan. Lapsille en voi kuin sanoa ja pyytää heitä itseään huolehtimaan ajoissa nukkumaan menemisestä. Joskus he isänsä luota soittavat minulle kymmenenkin jälkeen, ovat jääneet yöksi jälleen yksin ja on tilaisuus soittaa ja kun uni ei tule. Varmistan, ettei heillä ole hätää ja toivon, ettei yöllä tapahdu mitään. Lupaan lapsille, että haen heidät heti, jos on tarvetta, jos pelottaa liiaksi tai jotain tapahtuu. Vielä ei ole mitään kamalaa tapahtunut. Isä ei tuo lapsia minulle yöksi, vaikka hänen pitäisi huolehtia lastenhoito omien työvuorojensa ajaksi, vaan jättää lapset yksin yöksi. Mitä, jos jotakin tapahtuu? Luulin näin tapahtuneen vain yksittäisiä kertoja, mutta se onkin tapa ja lapset eivät saa kertoa kenellekään olleensa tai olevansa yksin öisin.

Ristiriitaista on tuo lasten isän kohtelu lapsiaan kohtaan. Hän kirjaimellisesti jättää lapset heitteille ja sitten kuitenkin hänellä on valtava hallinnan ja vallan tarve suhteessa lapsiin. Hän ei anna lasten päättää mm. omista vaatteistaan, vaan karjuu lapsille kurkku suorana ja valikoi mitä lasten on päällensä puettava. Hän ei anna lapsen päättää omasta ulkonäöstään, ei kuuntele lapsen omaa toiveitta esimerkiksi hiustenleikkuussa, vaan tekee kuten lapsi olisi vielä tyyliin viisi vuotias. Isä ei anna lasten ottaa edes ruokaa omalle lautaselle, vaan annostelee liian suuren määrän valmiiksi lautaselle ja pakottaa lapsen syömään kaiken, ei ihme, että lapset lihovat. Isä eiota lapsia mukaan lenkeilleen, ei tee mitään yhteistä lasten kanssa. Käskee olemaan omissa oloissaan puhelimen ollessa ainoa seura.

Pieniä epäkohtia, mutta niistäkin muodostuu kokonaisuus, joka ei sitten enää päivänvaloa kestä. Minun käteni ovat sidotut, itse en voi asioille yhtään mitään. Ainoa, mistä tosiaan voisin ls-ilmoituksen tehdä, on se kun isä toistuvasti jättää lapset yksin kotiin, vaikka olen usein pyytänyt isää tuomaan lapset luokseni työvuorojen ajaksi. Siihen isä ei kuitenkaan suostu, koska sehän olisi myönnytys minua kohtaan. Saisin ns. pitää lapsia enemmän luonani. Tämäkin on niitä isän ihme juttuja, ei joustoa missään asiassa, vaikka hän useinkin vaatii minua joustamaan. Sitten kun joustan hänen pyynnöstään, isä kääntää asiat niin, että olen väkisin työntänyt lapset hänelle minun viikoilla, vaikka isä on itse pyytänyt jonkin syyn vuoksi. Minun on myös itse pidettävä huoli siitä, ettei edellisen kaltaisia syytöksiä ole mahdollista syyttää ja se onkin yksi syy, miksi itse joudun olemaan melkoisen ehdoton ja pitämään kiinni sovituista asioista, koska asiat kääntyvät aina isän suussa sellaisiksi, etten ole kykenevä huolehtimaan lapsista. Se tuntuu niin kurjalta lasten puolesta kuin itsenikin, useinkin tuntuu, etten voi koskaan huilahtaa, en rentoutua kun ikuinen isäpeikko vaanii jossakin kyttäämässä ja vahtimassa tapaani olla äiti lapsille. Virheisiin ei ole varaa, koska isä hyökkää heti kimppuuni ja aloittaa aina vaan uudelleen lasten manipuloinnin ja minun äitiyden vähättelyn ja arvostelun, oli kyseessä sitten mikä tahansa asia. Aina, kun isä saa tilaisuuden, hän edelleen lyttyyn lyö minut ja äitiyteni. On jatkuvana todella rankkaa, ikäänkuin yrittää olla liian täydellinen, jottei toiselle tule mistään asiasta nokan koputtamista, ja sitten kuitenkin isä on jatkuvasdti itse laiminlyömässä lapsiaan ymmärtämättä sitä itse.

Noh, tämäkin tilanne poistuu sitten lasten aikuistuessa. Tämä ei kestä ikuisuuksia, onneksi. Tuntuu vain niin kurjalta lasten puolesta, he eivät aina itse ymmärrä miksi asiat eivät toimi, niinkuin normaalisti. Ja en voi heille selittää, en kertoa, koska minua sitten syytetään siitä, että manipuloin lapsia, haukun isää jne. Ja lasten pitää saada itse muodostaa oma kuvansa molemmista vanhemmistaan.

VVielä kun jaksaisin ne tulevat muutamat vuodet, ja lapset jaksaisivat. Mutta ei kukaan jaksa pitkään sellaista tilannetta, asetelmaa, jossa jatkuvasti pitää mukamas olla taistelussa. Kaipaisin niin sitä, että lasten isä tukisi omalla toiminnallaan lapsia ja myös minua äitinä. Mutta ei. Isä hyökkää aina samantien minua vastaan, kun jotakin ongelmaa ilmenee, hän ei kykene yhdessä kanssani miettimään, mikä meni vikaan, mitä pitää tehdä, jotta tilanne korjaantuisi. Hän vain nauttii siitä, että pääsee ns. niskanpäälle arvostelemaan ja haukkumaan ja luulemaan ja olettamaan asioita. Lasteni vuoksi olen itse tukenut isää ja hänen isyyttään, olen asettunut isän rinnalle ja puolustanut isää, kun lapset ovat pettyneet isänsä toimiin ja toimettomuuksiin. Isä ei kykene vastavuoroisesti samaan. Hän vain näkee aina tilaisuutensa tulleen saadakseen lapset käännytettyä minua vastaan. Jokainen sana, jokainen ns. virheeni kääntyy aina minua itseäni vastaan, minun on siis oltava enemmänkuin täydellinen, jotta isä ei saa yhenyhtä aihetta minun moittimiseen, vaikka kyllähän hän moittii jokatapauksessa ja hakee edelleen minusta vikoja jaa puutteita, joita voi käyttää aseina minua vastaan.

Normisti siis eronneetkin vanhemmat kykenevät yhteistyöhön ja tukevat toinen toisiaan vanhemmuuden kanssa, sopivat yhteisistä pelisäännöistä jne. Meillä ei onnistu yhteistyö sitten missään määrin. Ja kukapa siitä eniten kärsii, kuin lapset itse.

Olen jotenkin niin väsynyt ja kyllästynyt isän jatkuvaan arvosteluun minusta itsestäni ja äitiydestäni.  Isä ei kykene inhimilliseen suhtautumiseen missään asiassa. Vain syyttämään ja etsimään minusta aina kaikkeen syyllistä.Vaikka tiedän, että olen hyvä äiti lapsille, lapset tietävät sen, siltikin tuntuu lapsista ja itsestäni kurjalta, kun piikkiä lyödään kylkeen koko ajan.