Tili tyhjä, takki tyhjä.

Vesilaskussa maksoin kuukauden osuuden edellisen asukkaan vedenkäyttöä sekä tietysti muutossa aiheutui paljon ylimääräisiä kustannuksia pelkkään siivoukseen, myrkkyä meni paljon, samoin vettä. Onneksi nyt vesimaksu on juuri sen, minkä käytämme, mittarin mukaan ja näköjään edellisessä kodissa maksoin tuplat vesimaksua kuukausittain.

Autovero, joka sekin on liian korkea tuloihini nähden, samoin vakuutukset. Mutta, minkä teen, kun autoonkin varattu raha hupeni yllärilaskuun ja lasten harrastusasioihin ja perustalvivälineisiin. Edelleen ne hemmetin sukset uupuvat, viimevuonna hommasin ihan turhaan kalliit ja huonot käytetyt sukset, joita ei sitten koulussa tarvittukaan ja nyt ne on vain varastossakin pölyyntymässä. Perheemme ei hiihdä vapaa-ajalla ja on niin kallista hommata se suksipaketti vain sitä varten, että koulussa tarvitsevat, jos tarvitsevat.

Eilen ymmärsin, miten köyhyys jälleen eriarvoistaa lapsia koulumaailmassa. Lapsellani ei ole tietokonetta, ja nyt olivat saaneet tehtäväksi ainekirjoituksen koneella. Asianmukaisella ohjelmalla. No, ei ole konetta, ei ohjelmaa mitä on oppinut koulussa käyttämään. Miesystäväni koneella ja ilmaisella ohjella sai kirjoitettua aineensa, sitten ongelmaksi muodostuikin tehtävän lähettäminen. Minä en osaa ja en edes halua opetella sähköpostijuttuja. Meillä tarvitaan erittäin harvoin tulostinta ja värejähän ei ole. Onneksi lapsi sai edes tulosteen aikaan, mietti vain sitä, että kelpaakohan se nyt opettajalle?

Mietin itseäni, vihaan kaikenlaisia nettijuttuja, en käytä sähköpostia ja olen jämähtänyt tietoteknisessä osaamisessa 90-luvulle. En edes halua opetella uutta, koska tiedän miten hankalaa elämäni on jo nyt näiden laitteiden kanssa. Mikään ei toimi, kuten pitäisi, netti takkuaa ja tökkii ja yleensä koneet kaatuvat. Minulle itselleni riittää se, että osaan pankissa maksaa laskut ja ladata koneelle kuvat, jotka olen ensin puhelimella ottanut ja sitten lähetän niitä yksitellen kelaan, todistaakseni milloin mitäkin omaa toimintaani. Sekin käy ihan työstä, kun otat vastaan esimerkiksi kahden päivän keikan ja siitä seuraa sitten armoton odottelu ja paperisota. Ensin ilmoitat tietysti kelaan saaneesi pätkätyön. Sitten arvot päivämäärän, milloin verkkopankissa näkyy maksettu palkka. Sitten odottelet tilipäivää, ja kopioit verkkopalkkatositteen ja lähetät sen kelaan. Myös työsopimus pitää muistaa sekä pitää erikseen vielä pyytää työtodistus ja lähettää sekin kelaan. Jokaisesta pitää ottaa kuva erikseen, pitää todistaa jotenkin olleensa työssä. Siitä hyvästä sitten seuraa,  että työttömyyskorvauspäätöstä joutuu odottelemaan viikkoja. Niin itsellenikin kävi ennen joulua ja viimein uskoin, ettei tosiaan kannata ottaa vastaan mitään pientä pätkää, kun se aiheuttaa katkoksia maksuissa, siis siinä ainoassa säännöllisessä tulossa, joka ei tosin edes vuokran maksuun, ja sekin pitää maksaa ajallaan. Vuokran jälkeen minulle jää 400 ja siitä pitää vielä maksaa säännölliset muut laskut, kuten vesi,-puhelin,-sähkö ja vakuutukset.

Ja nyt sitten vielä kaiken päälle lasten lääkärimaksut ja omianikin. Sekä lääkkeet. Raha ei vain ei riitä. Lasten isä ei suostu maksamaan omaa puolikastaan lasten kuluista. Tällä hetkellä olen maksanut lasten kuluista kaiken. Isä on tuumannut ilkeästi, että hyvä kun minäkin saan lapsille jotain hommattua. Ja edelleen tilanne on se, että isä tienaa keskivertoa palkansaajaa enemmän, hänen tulonsa ovat nelinkertaiset minuun nähden ja hän on olevinaan varaton. Yhteiskuntaakin, viranomaisia hän pystyy pyörittämään mielensä mukaan ja kun hän ei halua, hänen ei tarvitse. Reiluudesta viis, kunhan hänen ei tarvitse maksaa ja kunhan hän saa kaikki etuudet jne.

Yhteistyö isän kanssa lähestulkoon mahdotonta. Se on niin moneen otteeseen jo todettu. Aina vaan jaksaa yrittää kiusata minua lasten tarpeiden kautta. Ja kukaan muu ei kärsi, kuin lapset itse siitä, että isä on haluton esimerkiksi käyttämään rahaa lapsiinsa. Sama kaikkien muidenkin asioiden kanssa. Toinen juttu tietojen pimittäminen ja sitten syyllistys etten ole kykenevä hoitamaan lasten asioita. On vaikeaa hoitaa, jos ei tiedä mitä ja missä ja milloin. Tai sitten ilmoitetaan viimetipassa, niin ettei esimerkiksi enää ehdi ja kerkeä. Varsinkin, kun osalla lapsia tiedotteet koulussa kulkee paperisena versiona, ajoissa tulee laput ja liput, mutta toiseen kotiin ja sitten onkin minulle yllätys kun tapahtuma tai tärkeä päivämäärä onkin minun viikolla ja en ole ollut ollenkaan tietoinen asiasta. Itse laitan aina viestin, kun lapsi tuo koulusta lapun, joka osuukin isäviikolle. Siis huolehdin, että isä on tietoinen hänen viikoillaan tapahtuvista muutoksista jne ja laitan vielä alkuperäisen, jos mahdollista lapsen reppuun ja pyydän sitten näyttämään sen isälle. Tätä samaa ei tapahdu toistepäin, ei minullepäin.

Lapset, jotka nyt asuvat kokonaan luonani, isä on unohtanut täysin. Ei soita, ei kysele kuulumisia. Lapset yrittävät aina silloin tällöin käydä, mutta kokevat pettymyksen ja saavat ahdistusta. Isä ei arvosta heitä, he saavat tuta olevansa pohjasakkaa, ihan kuten itsekin. Kylmää vettä niskaan ja potkut persiille, noin kuvaannollisesti. Vuosia kannustin näitä lapsia ja isänsä suhdetta toisiinsa, tuloksetta. Isää ei voi muuttaa, hän tarvitsee elämässään syntipukin, pahaan oloonsa sylkykupin, jona lapsi toisensa jälkeen on joutunut olemaan.

Teinkö väärin pakottaessani lapset isälleen, kokemaan kurjaa kohtelua ja mitätöintiä ja kaikkea muuta? En, vaikka seuraukset ovatkin nyt nähtävillä ja kovin ikävinä juttuina lapset joutuvat käymään läpi vaikeat asiat ja kadotettua itseluottamusta ja omanarvontuntoa on vaikea saada takaisin. Luopuminen toisesta vanhemmastaan on kovin surullista katseltavaa, erityisesti, kun lapset itse tiedostavat, mistä heidän paha olonsa juontaa juurensa. Mutta, en voi edes sitä sanoa, lapsille, että tiedän todellakin miltä heistä tuntuu, kun silmät avautuvat näkemään totuuden. Itsellani siihen meni liian pitkä aika, kymmenen vuotta ennenkuin ymmärsin, etten se minä syyllinen ollutkaan toisen päänsisäiseen sairauteen. Kannoin sitä taakkaa kuitenkin, syyllistin itse itseäni ja tein aina paremmin ja parhaani, jotta kelpaisin toiselle ja eihän mikään koskaan riittänyt kuitenkaan. Aina löytyi vika, syy minusta.

Olen yrittänyt välttää kaikin keinoin isän kodin ja äidin kodin vastakkainasettelua. Siltikin lapset itse näkevät erot kahden kodin arvoissa, ilmapiirissä ja nyt kun vuosia on takana, alan itse väsyä valehteluun isänsä hyvyydestä, joka on siellä jossakin, ja jota ei vaan osaa ilmaista. Alan väsyä yhteistyön tuloksettomuuteen ja siihen, että edelleen isä jaksaa mollata, haukkua ja syyllistää minut milloin mistäkin.

Alan väsyä niihin ristiriitoihin, joissa itsekin tavallaan joudun valehtelemaan, että kaikki on hyvin olematta hyvin kuitenkaan. Olen väsynyt pitämään kiinni isän kulisseista, jotka ovat elintärkeät lasten isälle. Lapset itse tietävät nykyisin, mikä on totuus, he monesti huokaavat, ettei isä hoida, ei välitä heistä. Itse en voi kuin sanoa, että teen parhaani, kaikkeni lasteni hyvinvoinnin eteen ja monesti minusta on eronkin jälkeen tuntunut, että isä on yksi este lastenhyvinnoille, kokonaisvaltaiselle hyvinvoinnille.