Olen yrittänyt ihan hyvinkin tuloksin kasvattaa lapsia siihen, että on olemassa erilaisuutta. On olemassa erilaisia perheita, erilaisia ihmisiä, eri mielipiteitä jne. Kaiken ei todellakaan tarvitse olla samoista muoteista veistettyjä, ehdottomia totuuksia.

Olen itse aikanaan hyväksynyt, että myös lasten isä on mikä on. Toivon, että hänkin tekee parhaansa isänä, toisena vanhempana. Viimeaikoina olen kuitenkin joutunut uudelleen sen tosiasian eteen, että mitä jos se ei riitäkään? Mitä, jos olenkin ollut väärässä eron jälkeiset vuodet?

Viimeaikoina olen niin usein saanut kuulla lapsilta itseltään, että isä ei välitä, häntä ei kiinnosta ja pahimmillaan isä tekee omalla toiminnalla mahdottomaksi sen, mikä lasta itseään kiinnostaa jne. Esimerkkinä nyt vaikkapa lasten harrastukset. Lapsi tietää missä on hyvä, mikä kiinnostaa ja isä tuumaa, että lapsen pitäisi lopettaa, olla menemättä harrastukseensa, koska isä ei pidä siitä, mitä lapsi harrastaa?

Minun luona sitten varmistellaan, että saahan mennä, saahan harrastaa, koska rakastaa asiaa niin paljon, siellä on kavereita jne ja tykkää siitä. Tietenkin, tottakai ja en voi kuin ihmetellä lasten isää, miksi sanoo lapselle, ettei pidä mennä omaan harrastukseen, jne. Ja ilman mitään järkevää syytä.

Eilen mietin, kuinka olen itse opettanut jokaisen lapsen uimaan, polkemaan pyörää, pukemaan, syömään, olemaan mahdollisimman omatoiminen arjessa jne. Olen mahdollisuuksieni mukaan vienyt lapsia sinne ja tänne, ylipäänsä olen tehnyt mahdollisuuteni rajoissa yhdessä lasten kanssa kaikenlaista. Mietin, sitten mitä lasten isä on tehnyt yhdessä lastensa kanssa? Muuta kuin jatkuvasti tekee tyhjäksi kaiken sen, minkä lapset ovat jo sisäistäneet ja oppineet arjessa omatoimisiksi. Isä ei anna lasten kasvaa, eikö halua vai onko hallinta ja valta suhteessa lapsiin isälle se ensisijainen seikka?

Niin, mitä lapset tekevät isänsä kanssa yhdessä? Tällä hetkellä eivät mitään. Ja tiedän, miten lapset kaipaavat isäänsä tekemään edes jotakin yhdessä. Mutta, ei. Tätä asiaa en ole osannut oikein edes ajatella, sitä miten tärkeää on oikeasti osallistua edes jollain tasolla lapsen kanssa yhdessä tekemiseen ja olemiseen. Lapset jättävät lautapelit luokseni, koska isän luona ei kukaan ei pelaa, samoin muutkin asiat, missä tarvitsee aikuisen ohjausta ja neuvoja päästäkseen alkuun...

Millaisen kuvan lasten isä itsestään antaa, tai siitä miten ollaan isä/ihminen lapsille? On olemassa asioita, joita ei saisi hyväksyä missään muodossa, kuten lasten huono kohtelu ilmein, elein, sanoin. Lasten huono kohtelu ja aliarvostaminen ja niiden näyttäminen lapselle itselleen, niin että lapsi menettää itsetuntonsa ja luottamuksensa omaan itseensä. Sekö on hyvää isyyttä sitten? Haukkumista, arvostelua, lyttyyn lyömistä, syyllistämistä.

Isommiksi kasvaessaan lapselle ei välttämättä riitä, että kylmä sapuska ja epäterveellinen iltapala ovat valmiiksi annosteltuina lautasella. Lapselle ei riitä se, että viettää sängyllään vapaa-aikansa puhelimen kanssa, kun ei saa lähteä tapaamaan kavereita vapaa-ajalla tai ei voi leikkiä leluillaan. Miksi lapsi ei leiki? Koska huone/koti  pitää olla kuin siellä ei asuttaisi lainkaan. Kulissit on kunnossa myös lastenhuoneessa, mutta tavaroihin ei saa koskea, koska isä suuttuu.

Onko se sittenkään hyvää miehen mallia, tai edes aikuisen mallia lapselle, jos lapsen pitää varoa sanojaan, miettiä mitä uskaltaa isän kanssa jutella, ettei isä suutu tai räjähdä. Jos lapset viettävät omineen koulun jälkeisen ajan, yksin huoneessaan, koska isä ei tykkää lasten menemisistä?

Sitten jos lapset saavat isältään jotakin, isä ei vahingossakaan opasta lasta, vaan jättää lapsen selviämään yksin, opettelemaan yksin ja huonostihan siinä sitten on käynytkin. Aina olen joutunut kysymään, neuvoiko isä, kertoiko ja opettiko ja oliko apuna ja vierellä? Ei, oli vaan jättänyt lapsen ensinnäkin valvomatta, kertomatta kuinka toimitaan jne. JA sitten isä ihmettelee, kun lapsi useiden yksinäisten ja vaarallistenkin yritysten jälkeen lopettaa homman, kun kukaan ei ollut edes kertomassa, tukemassa, neuvomassa ja opastamassa turvallisuuteen. Joitakin laitteita isä on hankkinut, joissa on k-18 merkintä ja ongelmia ja vaaratilanteita niistäkin on syntynyt.

Onko se hyvää isyyttä tai miehen mallia, kun lapsien kanssa ei välitetä ikärajoista, vaan syytetään äitiä, kun se on niin ilkeä ettei anna katsoa tai pelata sitä tai tätä. Minun syytäni on sitten, kun lapsi masentuu ja on ahdistunut nähtyään k-18 materiaalia niin peleissä kuin elokuvissakin. Joskus joku lapsista on ollut oikein ylpeä siitä, kun on saanut isän luvalla pelata, isä on varta vasten ostanut pienelle pelin, joka nyt sattuu olemaan k-18 tai sitten isä vaatimalla vaatii, että lapset katsovat yhdessä isän kanssa k-18 elokuvia. Sitten nämä raukat näkevät painajaisia, pelkäävät ja ahdistuvat ja kuka joutuukaan jälleen kärsimään? Lapset itse. Kun aikuinen ei ymmärrä, ettei ikärajat ole kiusantekoa varten, ne on ihan syystä olemassa, lasten suojaksi.