Uusi aamu, uusi päivä. Eilinen menikin yllättävän kivuttomasti ja ehdin jopa viettää sohvalla pötköillen lasten kanssa aikaa, muutoinkin kuin koko ajan hääräten jotain tai kuskaten ketä minnekin. Onneksi lasten harrastusasiat alkavat olla ok, jokaisella on jokin oma juttunsa, jota mielellään harrastaa/tekee. Ylimääräistä menoahan se sitten tietää, mutta aikaa ei kestä ikuisesti, muutaman vuoden ajanjakso, kunnes osaavat omineen mennä ja tulla. Siihen asti näen mielelläni sen vaivan, että kuljetan ja olen mukana.

Harrastus lapsella on todellakin yksi suojaava tekijä, ainakin jos harrastus sellainen, että lapsi kokee sopivassa suhteessa olevansa hyvä ja arvostettu ihmisenä ja saa onnistumisen kokemuksia ja kehittymisen halu kumpuaa lapsesta itsestä käsin, on siis selkeä motivaatio olemassa ja se ei kaadu epäonnistumisiin, ei pettymyksiin, vaan luo lisää sitä tahtoa harjoitella lisää..

Sohvalla pötköily on minulle luksusta nykyisellään. Kotona on aina jotakin tekemistä, hyvä kun ehdin kotityöt hoitaa alta pois, kun koko ajan on kellon perässä kuljettava. Tiedän kuitenkin, ettei tämä ole kuin yksi vaihe elämässä, se kuuluu tietyllä tapaa elämään ja on asennoiduttava sen mukaisesti.

Elo tuntuu kahden hyvin nukutun yön jälkeen oikein valoisalta ja virkeältä. Kuinka olenkaan kaivannut tätä olotilaa, ja mietin johtuuko tämä nyt stressitilasta, joka elimistöön on hiipinyt kaikkien onnettomien tapahtumien seurauksena? Siis, kun tämmöinen elimistön kuormitus ja stressitila on ollut koko elämäni ikäänkuin päällä ja sitten kun sitä ei ole, iskee se armoton väsyminen? En tiedä, ajatus kävi mielessäni.

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tänäänkin aamusta huomasin nukkuneeni hyvin, semmoista sikeää unta joka virkistää ja uni tuli yllättävän helposti eilenkin illalla. Onko tosiaan niin,  että minä tarvitsen sen jatkuvan stressitilan kyetäkseni normaaleihin elintoimintoihin? Liittyykö se elimistön tottumukseen esimerkiksi korkeasta strssihormonien määrästä ja siitä, että keho on jatkuvasti taistele ja pakene tilassa? Onko se tosiaan minun normaali? Kai, koska se olotilahan on ollut kanssani lapsuudesta lähtien, tarkemmin ajatellen jo vastasyntyneestä lähtien.

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Kiireinen viikonloppukin ehti hujahtaa ohi, kotona emme ole ehtineet kuin käydä kääntymässä ja nukkumassa. Tiesin viikonlopusta tulevan rankan aikataulullisesti, ja onneksi se piti. Ja ehdimme jopa nukkua riittävät yöunet ennen arkiseen aherrukseen palaamista.

On se jännä, kun aina huomaan saman ilmiön toistuvan meidän perheessä. Kun on jotakin erikoista tiedosta, ihmiset alkavat perheessämme sen iänikuisen ja rasittavankin kiukuttelun. Sellaista vihamielistä nälvimistä, haluttomuutta, siis vaikka asia olisikin odotettu ja mieluinen juttu kaikille ja jokainen on mielellään ollut esimerkiksi lähdössä jonnekin. Sisarukset alkavat sen toinen toisensa härnäämisen, kiusaamisen ja jokainen kokee kuin salamaniskusta, kuinka juuri häntä kohdellaan juuri sillä hetkellä väärin, siis aikuisten taholta erityisesti. Jokainen lapsista yrittää itsekkäästi olla kukkulan kuningas, herra, valtias talossa jne.

Sitten, kun mitään erikoista ei ole tiedossa, jokainen on itse rauhallisuus, kohtelias tai niin kohtelias kuin osaa jne. Lähdön hetkellä sitten pitää alkaa selvittelemään ikivanhoja riitoja, kannetaan kaunaa, joka näyttää tulevan kuin puskista. Mutta, tämäkin on lasten toisen vanhemman peruja, muistanhan minä sen, miten herra aikanaan kieltäytyi viimetipassa kaikista sovituista menoista ja alkoi kiukkuamaan kuin pieni lapsi konsanaan, syyllistäen minut milloin mistäkin ja monesti sitten menot peruuntuivat tai minä lähdin lasten kanssa itkien, jos meno oli sitä luokkaa, ettei voinut enää perua.

Niin, tuo on lapsillakin se ongelman ydin. Syyllistämisen jalo taito, omassa itsessä ei nähdä vikaa, ei omassa tavassa kohdella toisia, vaan aina joku toinen oikeuttaa käyttäytymään ja sanomaan rumasti toiselle ja kohtelemaan toista huonosti. Ihmistä ei osata arvostaa ihmisenä, vaan vain sen mukaan miten hyötyä toisesta ja jos toisesta ei ole hyötyä, sitä saa sitten mollata, pilkata ja syyllistää.

Puutun noihin lasten virheellisiin käytösmalleihin aina kun niitä olen todistamassa. Kerron, mikä on oikein ja mikä väärin. Toista ei saa syyllistää omista asioista, toista ei kiusata millään tavalla. Ei ilmeillä, ei eleillä halveksuta. Sisaruksien pitää oppia kunnioittamaan niin itseään, kuin toistakin, ehdoitta. Kukaan ei ole perheessämme parempi toistaan ihmisenä, vaan olemme kaikki ihan samanarvoisia ja samalla viivalla. Ketään ei nosteta erityisesti jalustalle, kukaan ei ole kukkulan kuningas. Ketään ei voi hallita käyttäytymään mielensä mukaisesti, ei voi pakottaa syyllistämällä jne.

Viikonlopun alkajaisiksi oli taasen pieni haaveri, onnea onnettomuudessa. Syy ei ollut oma, tein parhaani välttääkseni yhteentörmäyksen, vaan kun toinen oli päättänyt puskea autollaan pihatieltä eteeni, kolahti. Auton ratti vääntyi, ja nyt joudun käyttämään sen ylimääräisessä tarkastuksessa ja huollossa. Ylimääräistä ja yllättävää rahanmenoa jälleen. Mutta, tuo on ihan normaalia tässä perheessä. Harmittaahan se, mutta minkä teen omalle huonolle tuurilleni?

En ole aikoihin enää jaksanut edes lohduttaa itseäni, että kaikella on tarkoitus, kun paskaa sataa niskaan joka päivä. Ei auta, kuin mennä elämässä eteenpäin, näillä rahkeilla mitä on. Ja sietää, kestää jatkuvia epäonnisia tilanteita, typerää rahanmenoa, olematonta yhteistyötä lasten isän kanssa ja sitten vielä kirsikkana kakun päällä ne minun omat juttuni työelämän puolella sekä viimeisimpänä lasten omat erityisyydet ja oireilut masennuksineen kaikkineen. Tuen lasten isää isyydessä, nielen hänen v...mäisyytensä ja sen, ettei häntä kiinnosta lapset itsessään, vaan vain se hyöty, mikä heistä tulee niin taloudellisesti kuin kulisseihinkin, tuen lapsiani, haen heille apua, huolehdin heidän hyvinvoinnistaan kaikessa, muistan myös mummon, joka alkaa myös vaatia osansa minun ajastani, yritän samalla löytää sen oman juttuni työmarkkinoilla. Siinähän sitä onkin muutama pieni haaste seuraaville vuosille.

Mutta, kuten koko elämäni, yksin saan luvan pärjätä ja hyvin olen pärjännytkin. Pieni stressinpoikanen pitää vireessä, ja ei ehdi liikoja ajatella. Katsellaan sitten omaa elämää taasen joskus, sitten kun on aikaa itselle. Jokainen päivä mennään sillä, mitä on. Ollaan tyytyväisiä siihen hyvään, mikä sattuu kulloinkin olemaan elämässä ja loitaan niistä pikkuruisistakin murusista, joita saamme noukkia toisten rinnuksilta tippuvista murusista.

On huonoa tuuria ja sitten on vielä huonompaa. Suoranaista onnea en taida uskoa olevan olemassakaan.

Joten olkaahan iloisia, kun asiat menevät ensimmäisellä kerralla putkeen, oikein ja lopputulos on toivottu. Kaikilla se ei niin mene, vaan jos joku voi mennä pieleen, se menee myös. Ihmeisiin on ihan turha uskoa, koska ihme olisi sellainen päivä, jolloin mitään ei tapahtuisi.