Elämä, semmoisena kuin se näyttäytyy, yleensä kaikessa kurjuudessaan, on jokatapauksessa elämää.

Voin ajatella joko negatiivisesti tai yrittää ottaa asiat huumorilla. Yleensä huumorilla, mutta viimeaikoina sekin on ollut vähän kadoksissa, sattuneista syistä.

Voin ottaa asiat positiivisesti, kaikissa asioissa on myös se toinenkin puolensa, ei ole sellaista juttua, mistä en tosiaan löytäisi sitä yhtä hyvää asiaa. Kuten nyt kaikkien vastoinkäymisten ja pikkuharmien keskellä huomaan tuijottavani ikkunasta ulos ja olevani tyytyväinen, että näen, kuulen ja kykenen liikkumaan. Vähiin ne omat ilot on käyneet.

Tavatessani tuttuja, sen pienen hetken olin iloinen, vain siitä syystä, että yksinkertaisesti näin tuttuja ihmisiä. Harmi vain, että suru loisti toisen silmistä, kasvoilla, syystä. En osannut kuin toivottaa mielessäni onnea, mitä ikinä sitten tapahtuukaan ja jaksamista vaikeisiin hetkiin, ihan jokaiselle.

Elämä on ja jokaiselle meistä on varattuna se tietty määrä tuskaa, ahdistusta ja epätoivoa. Ennemmin tai myöhemmin elämä koettelee jokaista meistä, tavalla tai toisella, mutta koettelee kuitenkin.

Oma tapani suhtautua asioihin on pitänyt oman pääni kasassa, tietyt elämän lainalaisuudet koskevat meitä jokaista. Synnymme, kuolemme ja siihen väliin mahtuu iso tai pieni, lyhyt tai pitkä elämä. Kuolemaa on ihan turha parjata, koska se on luonnon laki. Kuolema on osa normaalia elämää, normaalia elämän kiertokulkua ja luonnollinen osa kaikkea. Ihan kuten iloitsemme syntymistä, niin myös kuolema on myös toisaalla syntymistä, kuten itse syntyminenkin on kuolema toisaalla. Kiertokulku koskee myös meitä ihmisiä. Jos ei muuten, niin tuhkana taivaan tuulissa tai multana matojen ruokana haudassa.

Onnettomien sattumusten sarjassa oma sisu punnitaan. Kaikki ne opitut asiat tulevat koetelluiksi, jopa niin, ettäkö olisi sanojensa arvoinen. Olen monesti miettinyt heitäkin, niitä ihmisiä joiden elämä kaatuu pinnallisiin asioihin, miten he sitten jaksavat, kun he kohtaavatkin omassa lähipiirissään niitä vakavammin otettavia asioita?

En oikein osaa ymmärtää ihmistä, jonka elämä on pilalla jokseenkin mitättömästä asiasta, pinnallisuudesta. Täytyy olla todella hyvin asiat, jos elämä vaikkapa romahtaa normaalina ja luonnollisena pidettyyn kuolemaan. Kun kuitenkin elämän jokainen päivä pitää elää, kuin se olisi se viimeinen ja kohdella läheisiä myös niin. Koskaan ei voi tosiaan tietää, mitä seuraavassa hetkessä tapahtuu...

Itse olen ollut lapsi isäni kuollessa, vanhempien alkoholismi, ero, lastenkotiin sijoitus ja vuosien kituminen siellä ja nyt viimeisimpänä sairas pitkä avioliitto lasteni isän kanssa ovat tehneet minusta hyvinkin tarttumattoman. Melkein tunteettoman ihmisen. Ainoa oikeastaan mikä on jäljellä, on kaipaus. Kaipaan todellakin kaikkea sitä, mistä olen näennäisesti jäänyt paitsi koko elämäni ajalta. Olen kaivannut rakkautta, jota en ole koskaan saanut aidosti kokea. En ole kuitenkaan sitä etsinyt, olen tyytynyt siihen mitä olen saanut. Niin minut on aivopesty, tyytymään kaikkeen siihen vähäänkin mitä on, tai mitä on ollut. En ole koskaan osannut tuoda esiin kaipuutani, en kellekään. Sama pätee kaikkeen muuhunkin, en ole osannut kaivata sellaista, mitä ei ole koskaan ollutkaan.

Oma elämäni on nyt murroksessa. Ainakin mitä työelämään ja toimeentulon suhteen tulee. Olen jälleen sulkenut mielessäni yhden oven takanani, ja yksi ovi olisi näkyvissä. Olen saanut mahdollisuuksia toteennäyttää sen tilanteen, mikä itsessäni on totta tällä hetkellä ja olen jopa onnistunut hyväksymään itsessäni tietyt rajoitteet, joiden vuoksi olen tällainen ja tässä ja nyt kuin nyt olen. Vaihtoehtoja on ehkä olemassa? ja nyt olen lopettanut ihmettelyn ja on aika mennä elämässä eteenpäin tämän hetken mukaan. 

Täytyy antaa tunnustusta itse itselleni, koska yksinäni ja ilman toisten apua joudun pakostakin kestämään, sietämään ja tekemään päätöksiä, joilla merkitystä koko loppuelämääni. Niinhän olen tehnyt koko ikäni ja olen myös kyennyt kantamaan vastuuni jokaisesta tekemästäni päätöksestä. En ole oikeastaan koskaan joutunut katumaan elämääni, se on mennyt niinkuin on mennyt, varmaankin ihan syystä?

Myös ihan syystä olen erkaantunut ihmisistä. En ole mitenkään sosiaalisuuteen taipuvainen enää. Oikeastaan harvaa ihmistä siedän  lähelläni, saati että kestäisin pidempää yhdessäoloa. Se, että olen laittanut elämässäni etusijalle omat lapseni ja heidän hyvinvointinsa on monessa tilanteessa maksanut itselleni paljon, niin ihan rahaa, kuin muutakin ns. hyvää. Olen siirtänyt omia tarpeitani, kuten aikuisen ihmisen kuuluukin tehdä lasten edessä myöhäisemmäksi ajankohdaksi, kunnes olen kaiken unohtanut. Parissa kymmenessä vuodessa ehtii unohtaa ne ns. omat tarpeet.

Kymmenisen vuotta ehdin elää lasten ehdoilla, täysin. Tänään opettelemme koko perhe joustavuutta, jokaisella on omia tarpeita, niin myös itselläni. Vuorollaan, jokaista kunnioittaen tulee perheessä jokainen kuulluksi, nähdyksi, todeksi otetuksi ja huomioiduksi. Ja kun itse toimin niin, tietyllä tavalla myös lapset oppivat kunnioittamaan toisiaan, ja toisten olemassa-oloa.

Tähän pisteeseen ei ole helpolla päästy, takana on pitkä ja kovin mutkikas ja kivinen tie. Voisin ihan hyvin antaa periksi, mutten sitä tee kuitenkaan. Elämä on opettanut, oikeastaan karaissut minut, koulinut hyvin ja minkäänlaiseen katkeruuteen ei ole syytä. Ajoittain pilkistävä tuttu tunne, kateus alkaa laimentua. En enää kovin usein harmittele sitä, että toiset aina saavat kaiken hyvän elämässään, siinäkin asiassa tiedän olevan kääntöpuolensa. Ihmisillä on suuri tarve näytellä muille oman elämän erinomaisuuksia kurjuuden sijaan.

Arvostan rehellisyyttä siinä määrin, etten osaa oikein suhtautua ihmisiin joiden kulisseista paistaa läpi kaikkinainen paha olo, ongelmat jne. Minusta on tullut ihmisten suhteen kovin taitava, muutama sana, lause paljastaa ihmisestä ja hänen elämästään paljon. Samoin olen oppinut havannoimaan ja sivusta seuraillen ulkoista olemusta ja sekin kielii paljon.

Joskus silloin tällöin törmäilen kateudesta vihreisiin ihmisiin. He ovat uteliaita kuulemaan aina vaan lisää ja lisää toisten asioista. Olen itsekin ollut aikanaan kovin myrkyllisen vihreä kateudesta ja joskus tuo ikävä tunne edelleen tulee kyläilemään. Pääsen tunteestani kuitenkin eroon melkoisen nopeasti, ymmärtäessäni sitten sen todellisuuden ihmisten elämässä. Jokaisella on ne omat taakkansa kannettavana, murheensa surtavana ja niihin ei mikään aineellinen auta pätkän vertaa. Ymmärrän, että kaikilla meillä on ne omat arvot ja periaatteet, joiden mukaisesti pyrimme elämään.

Se on kaitten ihan ok, jos joku pitää elämänsä tärkeimpänä asiana rahalla saavutettuja etuuksia elämässä. Se on heidän valintansa. samoin kuin itse olen tässä tilanteessa osin omista lähtökohdistani käsin, omien valintojeni seurausten kanssa.

Olen miettinyt paljon ihmisten itsekkyyttä ja sitä, kuinka tuollainen ominaisuus on tämän ajan ehdoton ominaisuus pärjätäkseen tässä maailmassa, tänään. Se on ollut kurja asia tiedostaa, että olemalla itsekäs ihminen, pääset kipuamaan paljon korkeammalle, kuin jos toimit rehellisesti ja epäitsekkäästi. Rehellinen ja epäitsekäs ihminen onkin vain astinlauta korkeammalle. Se tyyppi, jota voidaan surutta käyttää hyväksi ja potkia jaloista pois kun tavoitteet on saavutettu.

Valitettavaa on myös se tosiseikka, että raha on muodostunut ihmisen elinehdoksi. Raha on kuitenkin vain ihmisen keksimä asia, vaihdon väline ja kilpailu on kovaa,kuka tuota kuvitteellista asiaa omistaa eniten myös hallitsee ja saa käyttää valtaa eniten. Rahan edessä ihmiset eivät ole tasa-arvoisia.

Onko onnistunut tuotos (ihmistyyppi) silloin, kun ihminen tekee kyseenalaistamatta osansa jonkin "suuremman" "arvokkaamman" (rikkaamman) ihmisen eteen? Toisinsanoen osaltaan auttaa rikastumaan lisää ja lisää. ja kun tuo ihminen väsyy, hänet on korvattavissa heti toisella samanlaisella tyypillä. Jonossa riittää halukkaita tekemään osansa saaden palkaksi rahaa sekä muka muita arvoja.

Koko tuntemamme yhteiskuntajärjestelmä on hyvin suunniteltu. Jokaista  tarvitaan, tekemään osansa. Kierrättämään rahaa ja todistamaan/alistumaan vallan alle.  Olemme jo menneet niin pitkälle, että lähestulkoon kaikki omavaraisuus on kadotettu, meidät on tekemällä tehty riippuvaisiksi ns. toimivasta yhteiskunnasta ja ylempänä olevista tyypeistä, jotka pitävät markkinataloutta talutusnuorassaan. Vapaus on unohdettu aikoja sitten. Olemme näennäisesti vapaita, mutta kätemme ovat sidottuja, suumme supussa ja jalkamme kahlehdittu suureen talutusnuoraan, jota voi löysätä sitä tahtia, kuin rahaa riittää.

Tavallisella pulliaisella ei mitään mahdollisuuksia, ellei voita lotossa, päästä samanlaiseen riippumattomuuteen kuin he, joilla on rahan mukanaan tuoma valta ja vapaus.  Ihan turha olla semmoisesta kateellinen. Kansalle on jo vuosituhansien ajan annettu leipää, työtä ja sirkushuveja. jotta pysyisivät suuret joukot elämäänsä tyytyväisinä. Näennäisesti suuret ihmisjoukot tienaavat työtä tekemällä ja maksavat sitten saamaansa rahat takaisin eri asioiden muodossa. Lainsäädännöllä ja muilla velvoitteilla pidetään huoli siitä, että työtätekevää väestöä riittää tarpeeksi ja varuiksi ja heidät pidetään tyytyväisinä. Velvoitteet koskevat kaikkia alkaen tänä päivänä jo sikiöajasta. Täydellisyyden tavoittelu ihmisen jalostamisessa on suomessakin ollut käynnissä jo vuosikymmeniä. Ei ole kovin taloudellista yhteiskunnassa elättää tuottamattomia ja sairaita kulueriä, tehokkuus ja taloudellisuus menee ihmisarvon edelle. Fyysisesti sairaitakin toki tarvitaan tietty määrä, jotta työtä riittää kaikille. samoin järjestys  on turvattava, joten pieni määrä rikollisuuttakin on hyväksi työllistävän vaikutuksensa vuoksi.

Valta, vapaus ja vastuu kulkevat siellä, minne rahakin loppujen lopuksi päätyy, jonkun tai joidenkin pohjattomaan kirstuun, kuin roope-sedälle konsanaan. Yksittäisillä ihmisillä ei olekaan merkitystä suuressa mittakaavassa. Kunhan kokonaisuus toimii saumattoman joustavasti, palvellen tyyppejä, eliittiä.