Epäonni ja ikävät tapahtumat eivät ole ottaneet laantuakseen. En oikein enää jaksa edes uskoa, että se kaikki mikä on tapahtunut, lyhyessä ajassa, olisi tapahtunut. Mutta, niin se vain on, paskaa tuuria ja vielä paskempaa.

Mihin katosi onni? Mihin elämän reiluus? Taaskin epäonni ja ikävät tapahtumat olivat itsestä riippumattomia, mutta seuraukset joudun kuitenkin kantamaan. En voi edes sanoa, etteikö kukaan olisi kuollut, koska se olisi valhe. Ihmiset olemme ehjiä, sielu rikki.

Mitään en olisi voinut tehdä, muut eivät olisi voineet tehdä toisin asioita. Voi että miten kärsin, sitten samaan aikaan miesystävä etääntyy, jättää minut kaiken keskelle yksin sietämään, kestämään ja järjestelemään arkea, juhlaahan tähän taloon on ihan turha edes kuvitella, sellaista päivää tai tilaisuutta ei tule, ei ole näköpiirissäkään.

Se, että tavarat ja asiat katoavat kuin itsekseen, ei jäänyt vanhaan asuntoon. Yhtälailla mikä tahansa asia on ottanut jalat alleen, yleensä vielä niin, ettei kellään ole harmainta aavistusta miten ja milloin mutta viimeistään sitten, kun itse jotakin etsin ja tarvihen, niin sitä juttua ei kodista enää löydy.

Nettiyhteys toimii silloin tällöin, yleensä se ei toimi silloin, kun minun pitää maksaa laskuja tai muuta yhtä tärkeää. Oma vanha tietsikka sanoi viimein sopimuksensa irti, jokin "kortti" sieltä lakkasi toimimasta. Kestihän se melkein kymmenen vuotta. Mutta, alkuvuoden ylimääräisen ja yllättävän rahanmenon vuoksi auton uusinta ja esimerkiksi uuden tietsikan hankinta on jälleen jäissä. Veronpalautukset meni nyt täysin toisaalle, ennalta-arvaamattoman tapahtuman kustannuksiin. Mutta, niinhän se on kohdallani aina. Aina tulee jokin yllätys, negatiivinen sellainen.

Elämä, on ajoittain hyvin paskamaista shittiä, jota vaan pitää sietää. Niellä omat tarpeet, haudata ne pienimmätkin haaveet, toiveet ja unelmat käytännön mahdottomuuksien edessä. se kaikki pieni hyvä jää niin kaiken paskan alle tällä hetkellä, en taasen kykene kuin selviämään hetkestä toiseen, ja toivoen, että tämä epäonni joskus loppuu.

Viimeisin epäonnen sarja sai alkunsa perjantaina, klo 15.30 ja siitä sitä jatkuikin pitkälle viikonloppuun. Kotona odotti erittäin ikävä yllätys, seuraavana päivänä mummolassa ikävät tapahtumat jatkuivat, tänään oli tavaroita hukassa aamusta, mutta sehän ei ole tässä perheessä mitenkään epätavallista, että hukkaan joutuneita asioita etsitään sitten koko porukan voimin.

Miksi? Sitä kyselen päivittäin. Miksi kohdallani aina sattuu ja tapahtuu, miksi ei mikään asia voi todellakaan mennä niinkuin normaalisti ja niinkuin pitää, kerralla oikein? Aina tulee mutkia matkaan, viivästyksiä, pettymyksiä, jne. Jokainen päivä jotakin pientä ikävää, joka hukuttaa ne vähätkin positiiviset asiat alleen.

Kun yhtä hyvää kohden on tyyliin kymmenen negatiivista asiaa, yritäpä siinä sitten olla positiivisella mielellä, tai edes säilyttää jonkinlainen mielenmaltti, kun jo muutoinkin kaikenmaailman epäonniset tapahtumat ja tilanteet ravisuttavat mieltä. Ole nyt lapsien tukena, apuna, autapa nyt vähän mummoa, yritämpä ymmärtää väsynyttä miesystävää...hei, haloo, kuka vaihteeksi olisi minun tukena, lohtuna, ystävänä, kuuntelijana? Niin, ei kukaan.

Yksin käperryn iltaisin maate, yritän saada kuorsauksesta huolimatta unta. Nukun huonosti, ja aamulla herään ei niin virkeänä, kiukuttaa jo valmiiksi kun tiedän miten huonosti nukuttu yö vaikuttaa koko päivän kulkuun. Kieltämättä olen vähän vihainen, ärsyyntynyt kaikesta ja erityisesti siitä, että olen niin tolkuttoman yksin kaiken tämän keskellä.

Otetaan tähän mukaan vielä lapset, heidän kaikkinainen hyvinvointinsa. Kokonaisvaltainen sellainen. Milloin olisi aika minun hyvinvoinnille? Kuka kuuntelisi ja auttaisi minua kaiken tämän keskellä? Tiedän, ei kukaan. Ei kerrassaan kukaan, yksin nielen elämän tuomaa paskaa, minkä ehdin ja kohta tukehdun siihen.

En ole kuullutkaan, koskaan sitä, että joku sanoisi minulle, että kaikki järjestyy kyllä. Tolkutan sitä itse itselleni. Kuvittelen halaavani itse itseäni, koska kukaan ei koskaan halaa minua. Minäkin tarvitsisin aimo annoksen lohtua, mutta minun on lohdutettava itse itseäni ja jaksettava. Nokka kohti uusia pettymyksiä vaan.

Niin paljon tosiaan tapahtuu, etten edes ehdi miettiä, kun jo seuraava kriisinpoikanen arjessa kolkuttaa ovella ja tulee räiskien sisään, varoittamatta, yhenäkin. En ehdi kuin toimia, huolehtia. En ehdi ajatella, vaistonvaraisesti vain tilanteesta toiseen, kriisistä kriisiin. Ja sehän on vain elämää? Niin, se on meidän elämää.

Joskus tuntuu, että olisin kävelevä katastrofi, ympärilläni tuntuu sattuvan ja tapahtuvan liikaa, ikäviä asioita, jotka sitten ikävällä tavalla vaikuttavat minuun tai perheeseeni. Pääkoppa on todella koetetuksella. Jos alkaisin täysin vieraalle ihmiselle kertomaan vaikka vaan viimeisestä puolesta vuodesta, hän ei uskoisi minua ollenkaan. Kuten ei yleensäkään ihmiset ole ennenkään uskoneet, kun minulle alkaa sattumaan ja tapahtumaan niin siitä on leikki kaukana tosiaan. Päivitelleet joskus, ettei kuulemma ole mahdollista, että yhdelle ihmiselle tapahtuu niin paljon niin lyhyessä ajassa, mutta kyllä se on mahdollista, on ollut koko ikäni.

Olen saanut sietää huonoa tuuria koko ikäni, lapsesta asti. On ollut isompaa ja pienempää juttua, asiat ovat tapahtuneet minulle, ilman että olisin voinut itse mitenkään vaikuttaa mihinkään ja sama on jatkunut pitkin aikuisikää ja näyttää vahvasti siltä, ettei tuo epäonni ole vieläkään kadonnut. ja kuten jo lapsena, olen kaiken paskan saanut kestää yksin. sekään asia ei ole muuttunut.

Ja sitten joku joskus on ihmetellyt, kun en jaksa reagoida kenenkään toisen ihmisen kumminkaiman kissan kuolemaa sen kummemmin, tai en jaksa noteerata, jos nyt kampaaja on vahingossa laittanut väärän punaisen sävyn hiuksiin, tai jotain muuta vastaavaa. Omassa elämässä on ollut hieman suurempiakin juttuja pohdittavana, siedettävänä, kestettävänä ja se ei ole yhtään vaarallista, jos värisävy onkin asteen verran väärä.

Myötätuntoa kyllä löytyisi, muttei enää pinnallisiin ja korjattavissa oleviin asioihin, tapahtumiin. Se, että joku ihminen aiheuttaa omalla typeryydellään ja toiminnallaan vahingon, ei ole minun päässäni enää ymmärrettävissä. Se, että tieten tahtoen jätetään esimerkiksi ohjeet lukematta, tai luetaan ja toimitaan kuitenkin toisin, ei saa mielessäni enää ymmärrystä. Eri asia sitten, jos ei ole ymmärretty jotakin, mutta siinäkin kohdassa pitäisi osata kysyä, eikä lähteä toimimaan...