Huomasin eilen kamalat pussit silmienalla. Ihan kuin joku olisi lyönyt, vaikka vaan huonojen unien seurauksena ilmestyneet. Stressi on ollut valtava ja iltaisin en oikein osaa nukahtaa, osaltaan yksi kuorsaava ihminen viekussa häiritsee ja siitä on tullut osa ongelmaa. Aiemmin kävin maate hieman aikaisemmin, että ehdin nukahtaa ja sen jälkeen ei ole kuorsaus haitannut, nyt jälleen valvon ja kömmin viimeisenä koko porukasta petiin ja eihän nukahtamisesta tule mitään. Niin ja pitkiin aikoihin en ole torkkunut edes päiväunia, joilla paikata yöllistä unenvajetta.

Illalla huomasin, kuinka kehoni on jännittynyt, kireä kuin viulunkieli ja en osaa edes yötä vasten rentoutua. Kuin olisin jatkuvassa hälytysvalmiudessa, kuin olisin pakoon valmistautuneena, vaikkei siis ole mitään syytä moiseen. Kai alitajuntani käy läpi omaa prosessiaan? Keho jännittyy heti, kun stressaan ja mietin kaikenlaista.

Koko tammikuu on täynnä, ainakin mitä kalenteriin katson. Se jo itsessään stressaa, saatika kaikki epäselvyydet, joihin nyt siis ollaan vastauksia etsimässä. Toisaalla saan olla iloinen, että useampi asia on järjestynyt ja moni asia on jo järjestymässä hyvällä mallilla.

Kuitenkin, erityisesti illalla se iskee, halipula ja kaipuu siitä tunteesta, että joku joskus kysyisi, miten minä voin kaiken tämän pyörityksen keskellä? Olen itse lohtu monille, mutta itselläni ei ole ketään, joka jakaisi minun ajatukseni kanssani. Tuen ja kannustan jatkuvasti toisia, mutta itselläni ei ole ketään tukemassa tai kannustamassa. Yksinäisyys oikein korostuu tiettyinä hetkinä, kun itsestäni tuntuu, että oma pää on niin täynnä kaikkien muiden asioita.

Automaattisesti sitten siirrän omia juttujani, myöhempään ajankohtaan, siihen kun on viimein aikaa itselle. Tiedän, ettei niin voi kovin kauaa tehdä, mutta juuri nyt ei ole vaihtoehtoa. Toisena hetkenä huomaan, miten katselen ikään kuin sivusta elämää, mietin tuolloin, että kuolema on varmaan aika lähellä tuota tunnetta? Ymmärrän, että yksinäisyys on niin syvää, että väkisinkin olen etääntynyt kaikesta.

Olen erakko, siitä tosiasiasta en pääse irti ja eroon koskaan. Yllättäen tein itsestäni melkoisen ikävänkin havainnon, kun huomasin sanovani jopa ääneen oman mielipiteeni saman sukupuolen edustajista. Mutta, minulle se on totuus, siihen saakka kunnes koen toisin. Minulle nainen on susi, joka raatelee kylmästi toisen saman sukupuolen edustajan. Muuhun en siis ole törmännyt, jokainen kokemukseni edustaa ja vahvistaa tuota ajatusta. Vielä tähän päivään mennessä en ole kohdannut rehellistä naista, en sellaista, joka ei sopivan tilaisuuden tullen olisi puukottanut selkään ja puhunut pahaa heti kun mahdollista. Minulle nainen edustaa itsekkyyttä, oman edun tavoittelua keinolla millä hyvänsä käyttäen toisia kylmästi hyväkseen saadakseen sen, mitä haluavat. Ja se on väärin, en hyväksy omalle kohdalleni sellaista, en myöskään halua itse toimia samoin ja sen vuoksi olenkin ollut liian kiltti, sinisilmäinen ja hölmö joutuessani toisten kynsiin ja hampaisiin.

Omat huonot kokemukseni ovatkin ajaneet minut elämään yksin, en siedä toisia enää. En myöskään siedä itsessäni kumpuavaa kateuden piikkiä, jonka nuo toiset onnistuvat saamaan aikaan. Tiedän, ettei kenenkään onni tai hyvinvointi ole minulta mitenkään pois, minulla ei ole pienintäkään syytä olla kenellekään kateellinen, mutta sekin tuntuu ikävältä, kun joku on kateellinen vuorostaan minulle. Sekin meinaan näyttäytyy kovin ikävällä tavalla ja kohdistuu ilkein tavoin suoraan iskuna omaan sisimpään.

Olen aina ollut liiankin positiivinen, ainakin ulospäin. Pääni sisälle en ole koskaan ketään päästänyt, joskus olen erehtynyt ja huomannut kulkevani aivan eri planeetoilla, kuin suurin osa ihmisistä. Eri levelillä, jos erästä teinin musiikkikappaletta voin lainata. En ole kuitenkaan yksin tuon asian kanssa. Lapseni ovat samoilla leveleillä, he kokevat aivan samoja juttuja, kuin mitä itsekin lapsuudessa, jatkuen aikuisikään asti.

Moraali, sisäsyntyinen tietous oikeasta ja väärästä, epäitsekkyys ja oikeudenmukaisuus, kiltteys ovat kaikki sellaisia ominaisuuksia, joilla ei valitettavasti pärjää nykyihmisten kanssa. Itsekkyys ja oman edun tavoittelu alkaa jo päiväkodista, kiltteys on riippuvaista siitä, näkeekö joku ja jos kukaan ei näe, voi lapsi tehdä mitä haluaa, ilman sisäistä tuntoa siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Ihan kuin suurimmalta osalta osaa ihmisiä puuttuisi omatunto? Se, joka kertoo milloin toimitaan oikein ja milloin ollaan väärillä suunnilla.

Kiltti ihminen on tämän ajan sylkykuppi, se johon puretaan paha olo, se joka joutuu sietämään toisten huonon kohtelun. Niin lasten kuin aikuistenkin maailmassa.

Itse sain elää jonkinmoisessa kuplassa pitkälle aikuisikään asti. Sain elää siinä luulossa, että aikuiseksi kasvaessaan ihminen on oppinut läksynsä ja osaa toimia ja käyttäytyä hyvin, kuten aikuisten kuuluukin. Yllätys oli minulle suuri shokki, kun aloin tajuta, että ei se niin menekään, ihminen ei yleensä kehity, vaan jää jumiin lapsuudesta opittuihin toimintamalleihin ja siihen tapaan, millä itselleen saa turvattua parhaat edut. Ihminen siis aikuinenkin toimii elämässään vain hyötynäkökulmasta käsin. Viis siitä, onko jokin asia vaikkapa moraalisesti väärin, kunhan ei lakia riko, kaikki on mahdollista tai kunhan ei jää kiinni.

Olin järkyttynyt ja en millään halunnut uskoa, että pahuutta kaikissa eri asteissaan oli ja on olemassa ihmisten keskuudessa. Olin onnistunut elämään siinä luulossa, että on olemassa hyviä ihmisiä, että aikuisten maailmassa toimivat reilut pelisäännöt ja että niitä myös noudatetaan, mutta olinkin väärässä. Sama itsekkyys ja oman edun tavoittelu jatkuu, keinot ovat vain hienovaraisemmat ja huomaamattomammat. Minäminä, mullehetikaikkinytheti-elämä kuitenkin ohjaa ja määrittää. Etenet elämässä vain kiipeämällä toisten olkapäitä pitkin.

Ja että kaiken määrittää se raha, mikä on käytettävissä. Se ja sen kulutus määrittää sinut ihmisenä. Jos ei ole rahaa, et ole myöskään ihmisenä minkään arvoinen.