Aivosumu, väsy tai uupumus oikeammin. Yöt menevät huonosti nukkuen, aamusta nukuttaisi sitten sitä sikeää unta, vaan on noustava ylös. Kello herättää armotta, kuten myös myös velvollisuudet.

Väsymyksen kanssa olen elänyt lapsesta asti. Vasta joitakin vuosia sitten ymmärsin senkin, ettei ole normaalia olla uupunut koko ajan. Olen uupumista selittänyt itselleni kaikella mahdollisella ja olen tehnyt kaikkeni sen eteen, että mikään asia ei ainakaan edesauta väsymistä. Elämäntavat ovat niin luomua kuin olla ja voi.

Tunnen, että kohta se stoppi tulee. Totaalinen väsy, joka ei mene nukkuen ohi. En ole antanut minkään asian masentaa mieltäni, en ole päästänyt itseäni vellomaan syviin vesiin. Kuitenkin tietyt realiteetit väistämättäkin vaikuttavat omaan mieleen, eikä niin positiivisesti.

Kun joskus, edes joskus jokin asia onnnistuisi, arki pyörisi ilman onnettomia tapahtumia, joista minä tai läheiseni joudumme kärsimään. En millään ymmärrä, vuosienkaan pohtimisen jälkeen, mikä ihmeen tarkoitus on kurjalla elämällä, sillä ettei vahingossakaan saa mitään näennäisesti pysyvää hyvää elämään? Vaan kaikki mitä yritän, menee pieleen. Tai jos jättää yrittämättä, sekään ei ole hyvä.

Puran taasen itseäni, ajatuksia, joita olen koko päivän hautonut mielessäni. Yksi on se, etten ole enää kelvollinen ihmisenä, työtä tekevänä ihmisenä. Kahdesta ammatista ei ole mitään hyötyä. Toisella tutkinnolla voi pyyhkiä pyllyä, siihen työhön en koskaan enää kykene palaamaan. Toinen on muuten vain täysin mahdoton, koska yrittäjyyteen minulla ei ole minkäänlaisia rahkeita. Se juna meni jo ja tipahdin kyydistä.

Vaikken itse tarvitsisi rahaa juurikaan, jälkikasvuni tarvitsee sitä minunkin edestä. Nykyaika on sellaista, ja jos lapset putoavat kulutusjuhlista ja ei tarvitse edes juhlia, kun jo normaali elämä vaatii rahaa. Mitä isommiksi lapset kasvavat, sen suuremmat ovat menotkin ja tulee niitä uusia kohteita, joihin pitää saada raha riittämään. Ja kun se vaan ei riitä.

Ja kun minusta ei ole omien ammattialojen tekijäksi, ei enää. Olen ollut kokeilemassa työntekoa ja päästyäni pois, olen liian väsynyt tekemään enää mitään. Puolen päivän jälkeen olo käy sietämäksi, väsykohtaus iskee ja lopunpäivää sinnittelen tolpillani, ajatus ei kulje ja ainoa ajatus on päästä maate, lepoon, makuuasentoon, koska keho ei kestä enempää. Ei toivoakaan, että jaksaisin enää lähteä edes kaupan kautta kotiin, saatika että jaksaisin kotona enää muuta kuin istua ja juoda sitä loputonta kahvia, kylmänä. Siivota pitäisi, ei vaan jaksa. Onneksi kotona on ruoka valmiina eilisiä.

Tänään aamulla tuumasin, että minulle olisi ihan sama, vaikken edes koskaan saisi tietää syytä tähän fyysiseen väsymiseen, kunhan se vain loppuisi. Kun voisikin riisua tämän painopuvun kehon ympäriltä ja elää normaalissa kehossa. Kun olisi jokin ihmelääke tähän väsyyn?

Pelkkä korkea motivaatio ja halu toimia ja tehdä työtä ei vaan valitettavasti riitä, ei kun keho ei toimi kuten sen pitäisi. Olen jo vuosia yrittänyt olla armollinen itselleni, olen yrittänyt sopeutua ja sopeutua. Mutta se poista sitä toisiasiaa, etten enää jaksa tai kykene olemaan kahdeksaa tuntia päivässä työelämässä.

Alkuun väsymys aiheutti turhautumista, kiukkua. Nykyisin olen oppinut sen hillitsemään. Se on asia, jolle en voi itse mitään ja toiset ovat syyttömiä minun väsymykseeni. syytön olen itsekin, kaikkeni olen tehnyt itseni eteen ja poistanut yksi kerrallaan jokaisen asian, joka on ollut mahdollisesti syynä väsymiseen. Enää en voi mitään tehdä, olen tehnyt kaiken voitavani, olen kantanut oman vastuuni itse itsesätni ja elämästäni. Ei ole mitään ulkopuolista syytä aiheuttamassa ylenmääräistä väsymistä. Se on sisässäni.

Olen todella kurjan tilanteen edessä, jälleen. Ei enää edes jaksa yllättää. Ainoa asia, minkä nykyisellään kykenen hyvin hoitamaan on rutiinit kotioloissa ja lapset. Kotona kello ei määritä tahtiani, väsymyskohtauksen tullessa pääsen lepäämään ja jatkamaan sitten siitä, mihin jäin. Kukaan ei ole kello kaulassa sanomassa, että pitää olla tehokas, nopea ja hallita ja taitaa asioita. En kykene samaan työtahtiin toisten kanssa, minusta ei siis ole enää kuin äidiksi lapsilleni.

Olisin niin mielelläni puoliso miesystävälle, muttei hän ota sitä roolia. Ihmettelen ja kyselen useinkin, miksi hän on elämässäni, kun hän ei ole kiinnostunut minusta. Ei ihmisenä, ei naisena. Kaipaan elämääni ihmistä, joka joskus edes olisi minustakin ihmisenä kiinostunut. Mutta, tiedän ettei sellaista ole olemassakaan. Jotenkin minut on tuomittu olemaan ikuisesti yksin.

Kirjoitan tätä, koska minulla ei ole sitä keskustelukaveria, tämä ei tosin vastaa, ei kerro mielipidettä tai näkemystä tai laajenna omaa katsontakantaani, mutta helpottaa kummasti, kun edes jonnekin saa ajatukset purettua.

Tämän päivän olen tosiaan miettinyt sitä, miten minusta tuntuu niin pahalta tajuta, etten enää kykene mallikansalaisen ihannerooliin. Rahaa ei ole, että voisin edes opiskella, tosin sekin on muuttunut vaikeaksi, uuden oppiminen muuutti hyvin haastavaksi sekin vuosia sitten. Ja vaikka oppisinkin uutta, köyhällä ei ole varaa opiskella. En todellakaan enää halua kituuttaa vuosia pelkän opintotuen ja opintolainan turvin, kun nytkään raha ei riitä välttämättömiin menoihin.

Olen niin tympääntynyt, koska olen kuin umpikujassa. Ei ole ketään, joka pohtisi kanssani erilaisia vaihtoehtoja, mahdollisuuksia. Itse en kykene näkemään, koska en edes tiedä millaisia vaihto-ehtoja juuri minun elämäntilanteessa olisi mahdollista. Monikaan työpaikka ei kykene ottamaan ihmisen kokonaiselämäntilannetta huomioon, sitä että on yksin vastuussa koko perheen pyörittämisen arjesta. Lasten hyvinvointi ja arki on itselleni tärkein asia ja olen tehnytkin aina parhaani lasteni eteen, heidän vuokseen olen tehnyt joitakin kovin kipeitäkin ratkaisuja vuosien varrella.

Edellisen parinvuoden aikana olen huomannut, että lasten hyvinvointi on vaakalaudalla, ollessani täyttä päivää työssä. Lapseni ovat jokainen jollain tapaa erityisiä, jokaisella on ne omat haasteensa arjessa, koulunkäynnissä jne.

Myös eron seuraukset alkavat olla ajankohtaisia yhden jos toisenkin lapsen kohdalla, niiden ja syiden ja seurausten ymmärtäminen vievät arjesta jonkin osan.

Yksi lapsista syyllistää minua kiukkuisena todella pahasti. Hän kysyy mm. miksi olen ylipäänsä tehnyt lapsia niin paljon, jos en kerta kykene heitä elättämään. Niinpä, en voinut tietää tulevaa, en voinut tietää lasten isän olevan sellainen kuin on, en voinut tietää ongelmista, joita tulen elämässäni kokemaan. Aikanaan oli perhe, kahden aikuisen perhe, johon syntyi lapsia toivottuina, rakastettuina. Kaikki oli näennäisesti hyvin, talous ok ja kulissit ok. Elämä oli jokseenkin mallillaan. Olihan siihen hyvä saada lapsia. Kolikossa on aina kaksi puolta, kuten lasten isässäkin.

Sitten kaikki alkoi romahtelemaan. Ja jos ajattelen, niin en ole koskaan elämässäni ollut näin pohjalla, kuin nyt olen. Näin mahdottoman tilanteen edessä kuin nyt olen. Moni ei koe tälläistä ikinä ja nyt minulle tuli eteen vielä tämäkin, kykenemättömyys toimia työssä. Ainakin niissä töissä, joihin olen koulutuksen saanut.

Kotona on hyvä olla, harmi vaan, kun sillä ei vielä elä. Joskus tunnen niin hurjia negatiivisia tunteita, etten tiedä miten päin olisin tai mitä tekisin. Todellisuus alkaa näyttäytyä kovin ikävässä valossa, ainakin mitä omaan työllistymiseeni tulee. Harmittelen, etten kykene samaan muiden kanssa, minusta tuntuu etten ole minkään arvoinen ihmisenä, koska en ole töissä.