Ristiriitaista, ainakin kun kun keho uupuu ja uupuuhan se. Kellonperässä eläminen on erittäin raskasta, varsinkin jos en tiedä, pääsenkö lepäämään ja milloin? Ja koko kehon kuvaannollisesti peittävä jäykkä, painopuku harteilla pitäisi jaksaa ihan koko päivä, kuin 100 kiloa olisi isketty selkään taakaksi.

Ristiriita tuleekin siitä, että kotona en kestä kovin pitkään, pää hajoaa kun ei ole mitään muuta, kuin kotihommat ja sitten kun on jotakin työtä, sitten ei jaksa mitään muuta ja kaikki aika, energia menee sen varmistamiseen, että jaksan olla taakillani työssä ja sinnittelen päivän, ollen illalla ihan rikki, poikki, ja lepään, että jaksan taas seuraavan päivän työssä. Ei sen niin pidä olla, kyllä ihmisen pitää jaksaa olla tehokas koko 16 tuntisen valveillaolon ajan. Ensin aamusta kotihommia, velvollisuuksia ja sitten se työ kahdeksan tuntia ja siihen päälle vielä se kuuluisa vapaa-aika harrastuksineen jne. Ei, minusta ei ole kuin jokotai. Joko käyn sinnittelemässä työssä ja lepään lopun ajan tai sitten olen kotosalla ja lepään silloin kun siltä tuntuu ja teen vähän kerrallaan arkiaskareet. Nyt minun energiani on pois kotoa, annan sen toisaalle ja koti jää vaille huomiota. Viikonloppuna sitten menee yksi päivä toipumiseen, ehkä koko viikonloppu ja sitten onkin taas mentävä kellon perässä.

Toivoton tilanne, joka ahdistaa juuri nyt suuresti. Ja kun on työtä kokeilemassa, siitä ei saa edes palkkaa. 9 eurolla en saa edes työmatkakuluja korvatuksi ja miinuksille menee eväiden muodossa, kun meillä ei yleensä edes jää seuraavalle päivälle ruokaa otettavaksi mukaan.

Olen miettinyt jopa kuolemaa, koska en vain jaksa tätä päämäärätöntä haahuilua oman elämäni kanssa. Kun se elämä nyt ei kohdallani mennyt niinkuin piti. Tilanne muuttui ja aina vaan käy entistä selvemmäksi se, etten fyysisesti jaksa normaalin työssäkäyvän ihmisen elämää. Se on todella noloa, jo pelkkä ajatus hävettää ja tuntuu raskaalta.

Ahdistun, kun joudun kellon perässä juoksemaan. Ahdistun myös pelkästään kotioloissa olemisesta. Ahdistun, kun en saa palkkaa, vaan olen ilmainen töiden tekijä. Typerää ja noloa. Tiedän, ettei kokeiluni työssä johda mihinkään, se ei auta minua työllistymään mihinkään suuntaan. Ainoa, mitä tästä kokeilusta saan, on tieto siitä, ettei minusta ole enää mihinkään. Sekin ajatus mistää mielen mustaksi. Myös se, etten todellakaan tiedä, miten sitten tästä eteenpäin?

Haluja kun olisi, muttei kykyä ja se ei tänäpäivänä riitä. Pitää olla tehokas, tuottava, jne. Aurinkoinen ja aina jaksava, mielellään kaikkensa antava työntekijä...

Viikonloppu meni nukkuen. Sunnuntaina sain hätäisesti kotityöt alta pois, pyykit pestyä ja tänä aamuna en olisi mitenkään päin jaksanut lähteä, vaan pakkohan se on kun on niin sovittu. Aamusella raahustaessani parkkipaikalta mieleeni tuli jo ajatus hakea sairaslomaa tämän uupumuksen vuoksi ja sen vuoksi, että kaikki kotihommat jäävät nyt rastiin ja viikonlopulle ja se ei ole normaalia. Illalla kotiutuessani olin niin väsy, kuin vain voi olla, ihan kuin olisin juossut koko päivän maratoonia, jota en siis koskaan ole juossut, mutta väsy on sitäkin suurempaa.

En oikein tiedä, mitä tehdä ja miten jaksaa. Aiemmin irvistelin työpäivän läpi ajatellen muhkeaa palkkaa tilipäivänä, nyt minula ei ole sitäkään kannustinta, vaan sisäinen taistelu siitä, mihin on järkevää oma jaksaminen sijoittaa. Saa nyt nähdä, meneekö uupumus pois vai onko nyt tosiaan minun vuoroni sitten väsähtää ja kunnolla?

Toisaalta nautin, ettei tarvitse olla vain kotona, neljän seinän sisällä. Mutta tuonkin hintana on sitten se täydellinen uupumus ja väsy kotioloissa. Olen opetellut onneksi olemaan armollinen itselle, hyväksymään sen, etten ole enää mikään duracell-pupu jatkuvassa tohinassa, siis sellaisessa normaalissa jaksavassa tilassa, että työ tai sen tapainen antaa virtaa kotioloihin ja auttaa jaksamaan. Pyh sanon minä, väsyn nopeasti, en kestä raskasta fyysistä kuorsittumista, mutten myöskään kevyempää. Kaikenlaiset muutokset, aikataulut jne. saavat minut stressaamaan ja sitä on riittänyt viimeiset pari kuukautta oikein kunnolla.

Olen sietänyt, olen alistunut ja toiminut ja aina vaan uudelleen hyväksynyt ja ymmärtänyt. Milloin on minun vuoroni tulla kuulluksi näiden omien asioideni kanssa? Ei varmaan koskaan.

Viimeviikon aikana sain yhden asian päätökseen. Yhden ison ja kipeää tekevän päätöksen tehdyksi. En palaa koskaan enää yhteen työnkuvaani, en missään muodossa. Sen olen nyt päättänyt, perustelut ovat ovat itselleni hyvinkin selvät, samoin te-toimistolle. Asiaa olen nyt useamman vuoden kokeillut tehden töitä eripituisissa pätkissä ja nyt olen täysin varma siitä, etten ole enää sovelias siihen työhön. Se mikä oli joskus, ei ole enää. Tuo on niin suuri ja iso asia omassa elämässäni hyväksyttävänä, ja nyt olen ainakin yrittänyt, olen yrittänyt ja omien kokemusteni perusteella en kelpaa enää työntekijäksi.

En tosin kelpaa mihinkään muuhunkaan, en niinkauan aikaa, kuin joudun kärsimään tästä väsymyksen määrästä ja vähäisestä rasituksensietokyvystä. Sitten, jos joskus löytyy jokin ihmepilleri joka saa minut jaksamaan fyysisesti, asia muuttuu ihan toiseksi. Motivaatio on kohdallaan, mutta kun se ei vain valitettavasti riitä kompensoimaan väsyä ja puutteita minussa.

Koulunpenkille en voi enää lähteä, opintotukielämä ei houkuta pätkän vertaa taloudellisen kurjistumisen vuoksi. Mieluummin kituutan näin ja yritän pärjätä näin kuin syön velkarahalla. Muuttaminen toiselle paikkakunnalle ei onnistu lasten vuoksi, heillä on elämän alku täällä ystävien ja harrastusten ja suvun muodossa. ja niin on itselläkin.

Osa-aikainen työ, josta saisi sen normaalin kahdeksan tunnin palkan olisi kaikkein hienoin vaihtoehto. Työpaikka, jossa voisi ottaa huomioon perhe-elämän ja yksinhuoltajan arjen haasteet huomioon. Toiveeni ovat tosin kovin utopistisia, ei ole olemassa mitään hyväpalkkaista ja vähätuntista työtä, joka rasittaa kehoa mahdollisimman vähän.

En tosin halua jäädä mihinkään kelan tuillekaan lopunikääni, se olisi todella halventavaa. Vaikka, normipalkan lisaksi jouduinkin turvautumaan esimerkiksi asumistukeen, koska palkka ei olisi riittänyt elämiseen vuokran jälkeen.

Toivon tosiaan, että saisin hyvän ja taloudellisesti kannattavan ratkaisun omaan tilanteeseeni työasioissa. Vielä ei ole aavistustakaan, mikä se edes voisi olla, yksin näidenkin asioiden miettiminen on kovin hidasta puuhaa. Vaan minkäs teen?