Uusi viikko jälleen edessä. Marraskuusta alkanut vauhti ajan kulussa ei näytä laantumisen merkkejä, aika kuluu edelleen siivillä, nopeaan vaihtuu viikot ja päivät tuntuvat menevän liiankin nopeasti. Tähän asti olen kuitenkin pysynyt vauhdissa mukana ja hyvä niin.

Tälle vuodelle toivon rehellisyyttä, ennenkaikkea itse itseäni kohtaan. Ja edelleen opettelen tunnistamaan, tunnustamaan ja toimimaan niin omalla kohdalla, kuin muidenkin perheenjäsenten. Olen huomannut, siis tunnistanut itsessäni viimeviikkoina paljon sellaista, mikä on ollut kysymysmerkkiä omassa itsessäni. Kuten vuorovaikutuksen ja itseilmaisun vajavaisuus, joka on ilmennyt vähän kerrassaan, sitä mukaa kun ikäänkuin vapaudun menneisyyteni kahleista ja opin sanoittamaan omia kokemuksiani. Jostakin alkaa herätä se uinumaan mennyt minäni, joka tahtoo tulla esiin ja jonka ääni haluaa tulla kuulluksi samoin kuin muidenkin mielipiteet, toiveet, odotukset jne. Tähän asti olen käytännössä hyväksynyt kaiken, ilman omaa toivetta, ilman omia näkemyksiä jne. En ole osannut tai halunnut edes ajatella, että minullakin saattaisi olla jotakin omaa mielipidettä, jotakin omaa toivetta tai näkemystä yleensäkin asioista. Minäkin tahdon, minäkin haluan ihan samoin kuin muut ihmiset. Minuakin on kuunneltava, ja joskus on myös minun vuoroni, eikä aina niin, että jään viimeiseksi. Kasvua toisinsanoen, se mikä on ollut, ei ole kuollut, vaan on ollut jossakin syvälle sisimpääni haudattuna.

On vihdoinkin aika myöntää itselleni totuus sellaisena kuin se on. On ihan turha kuluttaa omia voimavaroja sellaiseen, josta jo etukäteen tiedän, ettei siitä ole mitään hyötyä. Kuten nyt työelämän kanssa. Minun on myönnyttävä vihdoinkin siihen, hyväksyttävä tosiseikat, eikä yritettävä hipoa taivaalta kuuta, kun se on mahdotonta. Olen saanut ikäänkuin testata omia rajojani ja kykyäni tehdä oman ammattialani työtä ja viimeinkin minun on vain hyväksyttävä se, että minusta ei ole enää niihin hommiin.

Sain vihdoinkin rohkeutta itseeni, että uskalsin pyytää henkilökohtaisen ajan työllisyysvirkailijalle, se on alku. Omat odotukseni ovat kovin korkealla sen suhteen, mitä jatkossa voisi tapahtua, olen oikeastaan avoin kaikille mahdollisuuksille. Juuri nyt tiedän ne minun omat rajoitteeni, tiedän syyt ja seuraukset jokseenkin hyvin, olen yrittänyt sen oman parhaani ja huomaan, että se vaan ei riitä, joten on alettava miettiä mitä sitten, jatkossa. Senkin tiedän, että pitkät päivät kotona valuvat hukkaan, eivät tee minulle minulle ollenkaan hyvää. Ja oma tavoitteeni olisikin vakiinnuttaa oma tilanne jotenkin, niin ettei aina olisi yhtä kysymysmerkkiä oma lähitulevaisuus, vaan voisi ennakoida ja jotakin jopa suunnitella. Oma elämä on kuitenkin melkoisen iso osa koko pakettia, jota myös perheeksi kutsutaan.

Uskon, toivon ja luotan siihen, että oma tilanteeni selkiintyy työmarkkinoilla. Pätkätyöläinen tässä iässä, suuren perheen äitinä ei ole se kaikkein houkuttelevin vaihtoehto enää. Tiedän, minulla oli kaikki jo parikymppisenä. Vakityö, autot ja talot, perhe jne. Kuin nurinkurisessa järjestyksessä. Nykyisellaan ikäiseni naiset saavat iloita ja ne asiat ovat ajankohtaisia heille. Tiedän senkin, että mahdollisuuteni saada uudelleen nuo asiat, ovat minimaalisen olemattomat.

Omistusasuntoa on turha haaveilla, koska ei ole sitä vakityötä, ei siis vakituloja. Perhe minulla on, on koti, on väline liikkumiseen ja jonkinlainen parisuhdekin on. Siinä on niitä asioita, joihin on oltava tyytyväinen. Elämän realiteetit on pidettävä mielessä ja tosiaan oltava tyytyväinen siihen kaikkeen hyvään, mitä on jäljellä. Ja loppujenlopuksi tulevaa on niin vaikea edes ennustaa, mistäpä voin tietää, vaikka tapahtuisikin jokin ihme, jokin joka mullistaisi vaihteeksi positiivisella tavalla minun ja perheeni elämän?

Ihmisen on tosiaan tehtävä työtä ja minun tehtäväni on nyt löytää itsestäni se/ne vahvuudet ja tunnistettava heikkoudet ja niiden pohjalta aloitettava alusta. Uskon, että kun tarpeeksi hyvin tiedän itseni, minullekin löytyy jokin sopiva keino ansaita oma ja perheen elanto. On vain nyt kieltäydyttävä olemasta tuuliajolla ja otettava se soudin kauniiseen käteen.

Minun on lopetettava ensinkin oman itseni huijaaminen, turha yrittäminen, joka ei johda mihinkään. Kuin olisin sohint tikulla muurahaispesään tai yrittänyt kohentaa hiipuvaa tulta ilman puita. Kun työvälineet on hukassa, tai niitä ei ole enää, on ihan turha tehdä töitäkään. Olen etsinyt omia työvälineitäni ja todennut niiden kadonneen lopullisesti. Nyt on istuttava alas, mietittävä mitä nyt sitten jatkossa, miten tästä eteenpäin? On myönnettävä totuus, on tunnustettava se, että kaiken olen kokeillut, kaiken olen tehnyt ja lopputulos on nyt tässä hetkessä. Tämä on se totuus ja se ei kaunistelemalla muutu miksikään.

Pääsen irti kuorestani, se on alkanut murtua ja sen huomaavat muutkin. Olen iloinen ja samalla hieman pelottaa kaikki ne tunteet, kaikki se paljaus ja alastomuus, mikä esiin tulee. Kuitenkin innolla odotan, koska tiedän niin olevan paras. Opettelen, vähän kerrallaan. Asia kerrallaan ja pyydän ennenkaikkea kärsivällisyyttä itseäni kohtaan, myös muilta ihmisiltä. Pyydän ymmärrystä, se mikä haudattiin kuoren sisälle joskus aikanaan, on odotellut kärsivällisesti aikaa, jolloin voi turvallisesti uudelleen tulla näkyväksi. Oikeastaan en itsekään muista, mikä ja millainen minä sinne on hautaantunut piiloon ja pettymyksiltäkään en voine välttyä. Täydellisyyttä ei ole olemassakaan. Se jatkaa kasvuaan, siitä mihin se aikanaan jäi, siis minä, se joka tuntee, kokee, jne.