On tyhjentynyt olo. Yksi pieni lause, joka loi uskoa lapseen, kaikki järjestyy kyllä. Minua alkoi ihan itkettää, helpotuksen kyyneleitä, vihdoinkin. Niin pitkään, niin paljon, niin raskasta. Enää ei itselläni ole sanoja, olen kiitollinen siitä, että vihdoinkin lapsi saa oikeanlaista apua, Lapsistani en ole hirmuisesti kirjoittanut, Olen keskittynyt itseeni ja oman oloni purnaamiseen, omien ajatusten selvittämiseen kaiken keskellä. Olen keskittynyt arjessa olemaan ennenkaikkea äiti lapsille ja osaltaan tämän blogin kirjoittaminen on auttanut minua kovin paljon. Olen saanut ulkoistettua tuntemukseni, ne ajatukset, jotka eivät kestä päivänvaloa, ja olen voinut ne sitten jättää tänne.Palaamatta enää niihin ajatuksiin käytännössä.  Niin iloja kuin surujakin. pääosin suruja kuitenkin. En oikein osaa iloita, vielä. En osaa hirmuisesti hehkuttaa hyvistä arjen asioista. Osaan olla iloinen, mutten osaa sitä näyttää ulospäin kovin taitavasti. Se oli niitä ensimmäisiä asioita, jotka entinen mies, lasten isä minusta ravisti pois. Pikkuhiljaa, vuosien saatossa minusta tuli ulkokuori, opin olemaan ärsyttämättä miestä eleillä, ilmeillä, tunteilla, katseella jne. Opin olemaan huomaamaton, poissa silmistä, poissa jaloista ärsyttämästä ja olemaan paikalla juuri sopivasti, täyttämään exän tarpeet. Nekin tosin tein huonosti, väärin ja joku muu olisi tehnyt kaiken paljon paremmin. Olin mitätön exän edessä. Ja kuitenkin olin tarpeellinen, syntipukkina ja kaiken/kaikkeen syypäänä. Exän päivän pilaamiseen ei tarvittu käytännössä katsoen mitään, vain väärä katse, väärä ilme, väärä liike kehonkielessä riitti ärsyttämään ja pilaamaan exän päivän. Se taas oikeutti exän haukkumaan minut, arvostelemaan kotityöt ja lastenhoidon sekä silloiset kaverit ja jopa koko suvun. Oli minun syytäni, että sukulaiseni olivat kusipäitä, oli minun vikaani, että exä voi niin pahoin kanssani. Hänessä ei koskaan ollut mitään vikaa, ei syytä millekään asialle. Oli minun syytäni, jos hän kaatoi täyden maitopurkin olohuoneen lattialle tai tipautti lautasellisen keittoa matolle. Olin laiska ämmä, kun en suostunut siivoamaan herran sotkuja. Ja kun sitten siivosi omat jälkensä, hän oli tehnyt mielestään koko talon perusteellisen siivouksen ja syytti minua sotkemisesta. Lapset opin pitämään vauvasta asti hiljaisina, hekin ärsyttivät miestä. Opin myös valvomaan lasten isää, koska hän saattoi vahingoittaa lapsia, muka leikkiessään heidän kanssaan. Lapset oppivat myös itse olemaan varpaillaan isänsä kanssa. Mikä tahansa järjetön syy saattoi laukaista isän vihan purkauksen. Herjaaminen, karkea kielenkäyttö ja kaiken arvostelu negatiivisessa sävyssä tuli meille normaaliksi tavaksi. Ollessamme sitten keskenään lasten kanssa oikaisin aina kaiken mitä isänsä oli sanonut tai tehnyt ja kerroin lapsille, ettei noin saa puhua tai tehdä kellekään. Kerroin lapsille, että isän tapa kohdella muita ihmisiä siis meitä perheenjäseniä on väärä tapa, mutteivät niin pienet ymmärtäneet. Jokainen päivä useiden vuosien ajan minä kärsin exän kohtelusta minua kohtaan. Hän eristi viimein minut jopa omista kavereista, suvustani. Kielsi menemästä yhtään minnekään ja kauppaankin pääsin vain, jos exä laittoi pyynnöstäni rahaa tililleni,(kävin töissä ja sain palkan, jonka ex pimitti omalle tililleen) eli kun piti ostaa vaippoja, tai jotakin hygieniaan liittyvää, jota ei itse kehdannut tuoda kaupasta. Ja niin, että lapset olivat mukanani. Exä oli sairaalloisen mustasukkainen, syytti minua ja kuulusteli lähestulkoon jokainen ilta, tuntikausia ja sitten huusi aamulla patalaiskaksi, kun hänen yöllisten kuulustelujen vuoksi en jaksanut nousta samaan aikaan kuin hän. Kun olisikin ollut yksittäisiä kertoja kaikki kaltoinkohtelut, mutta jokainen päivä, vuosien ajan. Kun olisikin ollut aihetta kaikille syytöksille, joista hän minua syytti ja syyllisti. Lopulta aloin pelkäämään, inhoamaan. Ensin hän haukkui, syytti ja mollasi pitkin päivää ja kun lapset olivat unillaan, hän alkoi vaatia kanssani läheisempääkin toimintaa. Usein tilanne päättyi siihen, että koko talo oli hereillä miehen suuttuessa minulle ja huutaen kuin hyeena torjutuksi tulemisestaan. Ja minä olin huora, jaoin persettäni exän mielikuvissa jokaiselle vastaantulijalle ja samaan aikaan olin kuitenkin patalaiska kotiäiti, joka vaan makasi sohvalla päivästä toiseen. Mitkään selitykset tai perustelut eivät saaneet exää uskomaan, että monessa vaippaikäisessä oli ihan tarpeeksi tekemistä, ettei aika yksinkertaisesti riittänyt sohvalla istuskeluun. Muistelen, kuinka saattoi mennä useampia viikkoja, niin että kävin vain siivoamassa olohuoneen puolella. Muutoin vietimme lasten kanssa aikaa kotitöiden ja ruuanlaiton parissa. Jopa minun pelaamistani lapsen kanssa pöydällä, lautapeliä pelaten exä syyllisti ja haukkui minut laiskaksi jne. Se, että opetin lapsille ihan sama mitä arjen taitoa, oli se exän mielestä lapsen manipulointia ja lapsen hulluksi tekemistä. Ja samaan aikaan exä kielsi lapsien leikit omalla pihalla, ettei piha mene piloille ja häntä ärsytti nähdä iloisia ja leikkiviä lapsia pihalla. Ja sitten lasten kasvaessa exä kielsi lapsia menemästä kavereilleen, ja kaverit eivät saaneet tulla pihaankaan. Jatkuvia mielipuolisia ristiriitaisuuksia, niiden keskellä elin lasten kanssa. Yritin suojella lapsia pahimmilta hulluuksilta isänsä taholta. Oli hyviä kausia, normaaleja kausia, jolloin exä oli jokseenkin terve mieleltään. Hyvän ja pahan vuorottelu alkoi kuitenkin oleman jokapäiväistä, jokatuntista ja koskaan en loppuaikoina tiennyt, kumpi ihminen hyvästä tai pahasta kotiin tulee, kumpi herää päiväunilta, kumpi tulee ulkoa sisälle. Opin olemaan tekemättä omia harrastuksiani. Exä ei voinut sietää sitä, että tein jotakin omaa, henkilökohtaista saati, että herra olisi ollut lasten kanssa sillä aikaa, jos olisin jotakin tehnyt. Ja en saanut harrastaa mitään kodin ulkopuolella. Lasten harrastuksiin pääsin lasta viemään, mikäli minulla koko pesue mukana, koska mies ei voinut katsoa lasten perään sen aikaa. Jouduin monesti perumaan omia sovittuja tapaamisiani, koska mies yksinkertaisesti kieltäytyi uhkaustensa saattelema lapsien hoidosta. Hän saattoi tokaista, että mene vain, muttet löydä enää enää lasta hengissä tai mene, jos haluat että lapsi kuolee ja minulla ei ollut vaihtoehtoa, kuin jäädä kotiin tai ottaa lapset mukaan. En voinut luottaa exään, hän todellakin saattoi tehdä lapsille pahaa ja jokainen kerta kiinni jäädessään hän selitti tekonsa liian rajuksi leikiksi, sanansa huumoriksi. En uskaltanut jättää lapsia isänsä kanssa kahdestaan kun hän oli tarpeeksi monta kertaa onnistunut satuttamaan leikin varjolla lapsiaan. Pikku hiljaa oma järkeni alkoi raksuttamaan. Sen olin sietänyt vuosia, että vihan, kiusan ja pahanolon kohde olen minä. Mutta kun lapset alkoivat saada osaansa isänsä hulluudesta, aloin pohtia eroa. Kun huomasin lasten oireilevan ja voivan pahoin ja kun lapsien taholta alkoi tulla mitä ihmeellisempiä kysymyksiä ja viimein pyyntöjä siitä, että eroaisin ja muuttaisin pois, kun he eivät kestä tunnelmaa isänsä kanssa. Monesti lapset joutuivat todistamaan isänsä silmitöntä kiusantekoa minua kohtaan, myöhemmin myös kokemaan sitä itse mm. isänsä salli lapsille järjettömiä asioita, joihin jouduin puuttumaan lasten turvallisuuden ja hyvinvoinnin turvaamiseksi ja siitäkin aina riemu repesi, koska lasten isä sanoi minua ilonpilaajaksi sekä lasten kasvaessa samainen isä kielsi lapsilta minun sallimat asiat ja salli itse lapsille minun kieltämät asiat. Hyvänä esimerkkinä toimii jokapaiväinen asia, kuten ulos meneminen illalla. Minä kielsin lapsia menemästä ulos enää illalla, seitsemän jälkeen ja isänsä sanoi minun kiusaavan lapsia ja lupasi olohuoneen sohvalta huutaen, että menkää vain lapset ulos ja kyse oli siis tuolloin kovin pienistä lapsista, juuri ja juuri kouluikään ehtineistä. Olipa asia mikä tahansa, isänsä käski lapsia toimimaan toisin, kuin mitä sanoin tai kehoitin. Jos sanoin, että pipo tarvitsee olla päässä,isänsä huusi sohvalta, ettei tarvitse laittaa, äiti vaan kiusaa lasta jne. Hetkeä ennen eroa tilanne perheessämme oli jo erittäin paha, pelkäsin lapsen isää ja sitä, mitä hän seuraavaksi keksii minulle kiusantekona, saati mitä hän aikoo lapsille tehdä. Noin vuotta ennen lopullista eroa aloin vastuuttamaan isää kodinhoitoon, lastenhoitoon. Siitäkös myös riemu repesi isällä, joka vain syytti minua kaikesta ja kiukutteli entisestään. Eroaikeeni jouduin pitämään salassa, koska mies oli uhannut, että hän pistää lihoiksi koko porukan, mikäli ero tulisi ja toisaalta hän kuitenkin muisti jokainen päivä minua ja huusi, että minun pitää lähteä kävelemään omasta kodistani ja jättää lapset hänelle, hänen mielestään oli jokainen päivä kaikille parasta, jos minä tappaisin itse itseni ja jos niin ei tapahtuisi tiettyyn aikaan mennessä, hän hoitaisi asian itse. Pari kertaa tuo sairas ihminen otti lapset mukaansa ja lähti jonnekin, ilmoitti ovella vain, että ei ole varma palaako ollenkaan lasten kanssa ja olin tuolloin aivan kauhuna ja odotin vain, että palaa takaisin lasten kanssa. Tiesin tuolloin, mutten ymmärtänyt tai käsittänyt mistä oli kyse, tänäpäivänä totuus on alkanut valjeta, asioille on tullut nimiä ja olen voinut jälkikäteen vasta ymmärtää silloisia tapahtumia ja asioita. Mies hallitsi minua koko avioliiton ajan, hyvin hienovaraisesti sekä toisinaan pakotti eri keinoin minut toimimaan haluamallaan tavalla .Yleensä sitten taivuin miehen tahtoon viimeistään sen jälkeen kun olin saanut nyrkistä naamaan tai lentänyt hiuksista repien sängylle ja saanut muutaman potkun ja iskun päälle päätteeksi. Joinakin kertoina lapset näkivät ja vanhimmat lapset yrittivät tulla väliin saaden osumia itsekin. Sitten saattoi jälleen mennä jopa vuosikin melkoisen normaalia elämää, siis niin normaalia, kuin se meidän perheessä oli mahdollista. Mutta henkinen väkivalta oli koko ajan läsnä, en itse edes tajunnut vuosiin olevani taloudellisen tai henkisen väkivallan kohteena. Pidin sitä normaalina tapana parisuhteessa, eihän minulla ollut näkemystä tai kokemusta kahden ihmisen välisestä suhteesta. En ollut koskaan elänyt perheessä, en siis voinut tietää, millainen on normaali parisuhde ja mitä asioita ei pidä sietää, kestää. Muistan aikaa ennen eroa, kun sisimmässäni tiesin, ettei ero ollut enää kaukana. Lasten pahoinvointi ja lasten kautta tapahtuva minuun kohdistuva kiusanteko oli liikaa jopa minulle. Vieläkään en oikein ymmärrä, mistä ja miten selvisin kaikesta hengissä. Uhka leijuu edelleen ikävänä ilmapiirinä, sitä mukaa lasten kasvaessa hekin tunnistavat sen, ettei isä ole ihan täysin normaali, isän vointi on edelleen vaihteleva, ja edelleen isällä pitää olla perheen sisällä syntipukki, johon purkaa oma olonsa. Hän ei ymmärrä oman käytöksensä vaikutusta lapsiin, vaan pitää itseään erinomaisena aikuisena ja tätä mielikuvaa on pidettävä yllä, sillä kulissien kaatumisella on kohtalokkaat seurauksensa.