Voihan väsy sentään. Kärsin tästä suuresti. Se, että aamulla raotan silmiäni ja totean ylösnoustessa, ettei uni ole virkistänyt ollenkaan, päinvastoin. Olo on kuin jonkin alle jääneen, ihan kuin koko yön olisin paiskinut ruumiillista työtä tauotta.

Mieli olisi virkeä, muttei se paljon lohduta kun kroppa huutaa hoosiannaa jo ennenkuin pääsen edes ylös sängystä. Harmittaa niin vietävästi, kun keho ei vaan toimi niinkuin sen pitäisi toimia. Miten nukkuminen voi pahentaa kehon olotilaa niin, että se on väsyneempi aamulla kuin illalla nukkumaan käydessä?

Harmittaa, koska näköjään mikään määrä lepoa ei riitä, tai jos lepään ja saan kunnolla nukutuksi yön, niin aamulla sitten koko kroppa on poissa pelistä.

No, eipä auta valitus, ei purnaaminen. Hammasta purren nousen ylös, vaikka siis keho hannaa vastaan ja huutaa takaisin pitualleen, pötkölleen. Ei auta nyt kunnella kehoa, aamuhommat alta pois ja valmistautuminen myös henkisesti jälleen uuteen päivään.

Mietin, että muutama viikko kokeilua työssä menee sitten vaikka väkisin, koko elämän mittaisella ajanjaksolla muutama viikko sinne tai tänne ei merkitse mitään. Paitsi todentaa juurikin ne asiat, jotka itsekin jo tunnistan ja olen jo aikoja sitten tiennyt. Mutta, kilttinä ihmisenä pidän kiinni siitä, mitä on sovittu.

Siedän ahdistuksen, joka johtuu minun ymmärtämättömyydestä muita ihmisiä kohtaan. Siedän ns. letkautukset, opin jälleen kerran varomaan ja punnitsemaan hyvin tarkkaan sen, mitä uskallan suustani ulos päästää. Turhaan yritän edes olla sosiaalinen, koska siitä hyvästä saan vain pahan mielen itselleni. Parempi kun en sano juurikaan mitään, pysyn hiljaa teen hommani.

Toisten nokittaminen, olkoon se tahallista tai tahatonta on kurjaa, samoin eräänlainen päteminen näyttää kuuluvan siihen sosiaalisuuden katekoriaan, jota en itse ymmärrä. Olen siis jollain tyhmä tai jotain sosiaalisesti. Vai onko tyhmyyttä miettiä. miltä toisesta tuntuu? Onko tyhmää olla toistamatta samoja asioita itse, joista siis on tullut itselle paha mieli?

Olen herkkä, sen tiedän. Se ei mene pois millään harjoittelulla, sen vastakohtana on sitten kapinointi, mikään ei tunnu missään- asenne, sellainen haistapaska-mentaliteetti, ikäänkuin jalostettu teiniangsti tai jotain. Kun herkkyyttä ei nähdä, kuulla, tai siitä ei välitetä tai se ärsyttää, on toisten niin paljon helpompaa kävellä kaltaiseni ihmisen ylitse.

En halua ongelmia ihmisten kanssa, hiljenen mieluummin kuin kerron oman näkemykseni. Kokemuksesta tiedän sohivani aina muurahaispesää, tai ampiasenpesää paremminkin ja seuraukset kärsin minä. Sitä en jaksa. Mutta tein sitten niintai näin, aina se on muiden mielestä väärin. Mikään ei ole hyvä toisten mielestä.

Joskus ennen olin olevinaan kovinkin sosiaalinen ja loistavasti ihmisten kanssa toimeentuleva ihminen. Se taisi olla vain kuvitelmaa ja aivopesun tulosta. Aivopesua näet sain osakseni lapsuudessa, jossa sosiaaliset suhteet eivät olleet normaaleja ihmissuhteita.

Nykyisin voin sanoa inhoavani suurinta osaa ihmisistä. En voi sille mitään, että omat kokemukseni toisista ihmisistä ovat olleet aikuisiällä pettymyksiä. Vaikka kuinka ymmärrän, ettei kaikki ole täydellistä, en itsekään ole, mutta silti se, että aikuisten maailmassa jatkuu se sama hiekkalaatikkomeininki mikä alkaa jo päiväkodista. "me ei olla sun kaa, sä oot tyhmä!", " Sulla ei ole sitä tai tätä ja me ei voida olla sun kaa!" "kato ny, miten rumat vaatteet, tukka, naama, jne sulla on, lälläälläääää!" " Miksi et koskaan käy missään, oot outo jne kommentit satuttavat, vaikka niitä ei ääneen sanottaisikaan. Sitten se paskanjauhannan määrä, kahvipöydissä ruoditaan toisten asiat, jotka eivät nimeksikään kuulu työkaverille saati, että toinen olisi velvollinen jakamaan saamaansa tietoa muille.

Yhdessä aiemmassa työpaikassa sain halveksivan kommentin "ootsä sitten joku työtön? vai miksi olet täällä? " Mitäpä tuollaiseen osaan vastata, kuin jäädä haavi auki ihmettelemään toisen kommenttia ja tuumata, ettei toinen ole tosissaan kysymyksensä kanssa. Oli varmaankin aamukahvikupin äärellä ollut minusta melkoiset arvailut ja tuumaukset, juoruakat tosiaan.

Niin, en halua ihmistä lähelleni, koska olen saanut pettyä niin monesti ja oikeastaan jokaisessa vuorovaukutteisessa tilanteessa huomaan itsekin sen, miten olen jotenkin erikoinen suhteessa muihin ihmisiiin ja se tieto lisää vain entisestään tuskaa. Minua ei ole tehty tähän maailmaan, ei näiden ihmisten pariin.

Turhaa vakuuttelen itselleni tai kellekään omista tuntemuksistani. Tiedän, ettei kukaan ymmärrä, koska kukaan ei pääse sisälle minun kokemusmaailmaani. Kukaan ei pääse sisälle niihin kokemuksiin, joiden kautta olen tullut siihen tulokseen, etten tosiaankaan pärjää ihmisten kanssa. Sitä on niin vaikea edes yrittää selittää, sitä tunnetta mikä itsessä nousee esiin ollessani vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Kun en itse ymmärrä toista ihmistä, kun puhuttu kieli on olevinaan sama,  mutta merkitykset kuitenkin eroavat huomattavasti omistani. Kun sama asia tai sana ei tarkoita samaa molemmille. Siitä syntyy paljon väärinymmärryksiä ja jopa vihamielisyyttä. Itse ymmärrän väärin, puutteellisesti toista ja tuo toinen tekee samoin. Kun ei ole sitä yhteistä kieltä edes, kun molemmat luulevat ymmärtävänsä ja sitten tuleekin ilmi, ettei kumpikaan ole ymmärtänyt.

Elämä on, niinkuin aina jaksan mielessäni ajatella. Kurjaa ja joskus vielä kurjempaa. Harvoin onni ja ilo ovat olleet läsnä ja silloinkin kun olisi, en kykene iloitsemaan aidosti, koska tiedän miten nopeasti kaikki muuttuu, yhdessä hetkessä onkin suuri suru ja epätoivo valloillaan.