Miksi?

Tuo kysymys on viimeviikkoina käynyt usein mielessäni?

Miksi jokaiselle päivälle on varattuna jotakin ikävää, enemmän tai vähemmän tai isompaa tai pienempää draamaa elämässä?

Surua, rahanmenoa, huonoa tuuria ja sitten vielä huonompaa tuuria.

Sitten tähän päälle, kuin kirsikkana kakussa omat mietintöni omasta elämästä.

Työ, ihmisen tarvitsee tehdä työtä ja motivaation puutteesta ei ole kysymys. Kehoni rajoittaa työn tekoa, en kykene todellakaan siihen samaan kuin normi-ihminen ja se surettaa minua niin kovin.

Mielenpääällä olen jo aavistellut, nyt minun on tehtävä tämän kevään aikana suuria päätöksiä, on hyväksyttävä tosiasia, jolle en itse mahda mitään. Vuosia olen taistellut vastaan, olen etsimällä etsinyt ihmekeinoa, jotta pääsen eroon kehoani vaivaavasta vaivasta, mutta ainoa mihin olen päässyt, on kohtalainen arjenhallinta. Siihen yhtälöön en kykene parhaalla tahdollanikaan sovittamaan perhe-elämää ja työtä. Se työ on liikaa ainakin täysinä viikkotunteina. Tämä on se ikävä totuus, jonka olemassa-oloa joudun nyt hyväksymään.

Vuosia olen taistellut asiaa vastaan, en ole kyennyt tai halunnut hyväksyä asiaa omalle kohdalleni ja nyt on vain luovutettava. On päästettävä irti ajatuksesta, että joskus vielä kykenen, kunhan aikaa kuluu. Ei, väsyminen on fyysistä ja se ei katoa, vaikka tekisin mitä. Se on osa minua ja minun on vain hyväksyttävä se totena.

Joudun tämän vuoden aikana tekemään itselleni kipeitä ratkaisuja, hyväksymään itseni ja vajaan kykyni toimia työelämässä. Muutakaan vaihtoehtoa ei ole. Nyt voin sanoa vihdoinkin itselleni, että olen tosiaankin kaikkeni tehnyt, kaikkeni yrittänyt ja se vain ei yksinkertaisesti riitä.

Neljä tuntia tuntuu olevan se maksimi, minkä kykenen antamaan päivästäni palkkatyöhön. Senkin jälkeen on lepo ensimmäisenä kotiin tultua ainoa asia, johon pystyn. Ja lopunpäivää olenkin sitten jonkinmoisessa horroksessa.

Elämääni ilmestyi vuosia sitten ongelma, semmoinen jonka olemassa-olon olen vasta edellisen vuoden ymmärtänyt. Vuosia ihmettelin mistä onkaan kyse, ja vähän kerrallaan totuus on auennut. Joskus minusta tuntuu, kuin olisin ikäni elänyt moninkertaisen kuplan sisällä, ja yksi kerros kerrallaan on puhjennut ympäriltäni.

Jokatapauksessa, mietin joskus olisiko vain helpompaa kuolla pois, kuin kärsiä koko ajan jotain ongelmaa, pientä vastoinkäymistä jne. Elämäni ei ole ollut mikään helppo taival kulkea, eikä kulku ole muuttunut yhtään sen helpommaksi vuosien myötä.

Olen muuttanut omia asenteitani, olen pyrkinyt kohti positiivista, aina. Olen nähnyt valoa sielläkin, missä toiset eivät enää näe. Mutta, rajansa kaikella ja minun rajani alkaa tulla vastaan. Ikuinen epäonni, vastoinkäymiset jokapäiväisinä annoksina alkavat olla sietokykyni rajoilla. Edes akuankalla ei ole niin huonoa tuuria elämässä, kuin itselläni on kaikkien asioiden suhteen. Kohdallani pätee se kuuluisa laki, jos jokin on mennäkseen pieleen, se menee myös.

Usein on sitten myös onni onnettomuudessa mukana, hyvä onni/tuuri on kätkettynä siihen huonoon. Mutten koskaan muista itselleni sattuneen mitään pelkästään hyvää.

Aamusella katsoin peiliin, mietin kuinka kauan vielä pitää jaksaa elämää? Olen yrittänyt nauttia jokaisesta hyvästä asiasta, murusesta joita joskus tipahtelee, ne ovat sitten yllättävän pieniä juttuja, mutta sitäkin arvostetumpia. Olen aina tiennyt, ettei elämä ole helppoa mutta jossakin sen vaikeudenkin raja kulkee. Viimeaikoina olen yhä useammin miettinyt, miksi? Miksi pitää sietää, kestää jos elämällä ei ole muuta annettavaa, kuin jatkuvat vastoinkäymiset?

Kaikella on tarkoituksensa, joo mutta vähän jotakin rajaa pitäisi sentään olla, mutta ei, vastoinkäymisillä ei tunnu olevan mitään rajaa, niitä tulee tappavan tasaiseen tahtiin, alkaen yleensä jo heti aamusta, ja vieläpä niin, ettei itsellä ole osaa eikä arpaa tapahtumien kulussa, mutta kärsijänä olen minä tai joku perheenjäsenistä.

Minusta on tullut mestari unohtamaan asioita, en ajattele ikäviä sattumuksia vaan kaikki aika ja energia menee tosiaan seurausten sietämisessä ja niiden kanssa elämisessä. En ehdi edes haaveilla paremmasta, en siitä miten elämä tai asiat voisivat olla toisin. En edes kykene siihen, koska tiedän kaiken olevan mahdotonta. Yksi asia sulkee aina jonkin toisen pois. Kuten nyt kohdallani tuo puuttuva palkkatyö, ja siihen liittyvä taloudellinen turva. Haluja työn tekiseen olisi, muttei se ole mahdollista, keho laittaa hanttiin ja vaikka kuinka yritän, se ei vain riitä.