Olen jonkinlaisessa horroksessa. Tunne tulee, kun on vain yksinkertaisesti selvittävä, aivot narikkaan ja niin edelleen.

Toiminta tapahtuu selkärangasta, automaattisesti. Kuin robotti, kone ja muu energia jää alitajuiselle pohdinnalle. Aivot raksuttavat koko ajan.

Teen työtä itseni kanssa, tajuan yhä selvemmin sen, mitä olen historiassani, entisessä avioliitossani kokenut. Aiemmin olen tiennyt, en ymmärtänyt. Kokemukset alkavat  saada selkeitä nimiä, asiat tulevat nimetyiksi. Taloudellinen väkivalta, henkinen väkivalta, ruumiillinen väkivalta ja sen jatkuva uhka. Kiristäminen, mustasukkaisuus, valheet nyt tulivat ensimmäisinä mieleen.

Henkinen väkivalta jokapäiväisinä annoksina koettuna jätti minuun jälkensä. Myös lapsiin. Valitettavaa on, että lapset edelleen joutuvat henkisen väkivallan uhreiksi toisessa kodissaan. Sitä ei voi mitenkään päällisin puolin todentaa, kun fyysiset puitteet ovat kunnossa, henkisen väkivallan ollessa normaali tila, ei lapset edes osaa kyseenalaistaa sellaista kohtelua.

Eron jälkeen lapset olivat minulle vihaisia. He syyttivät minua kaikesta, koska eivät ymmärtäneet mikä oli pielessä avioliitossa lasten isän kanssa. He eivät tunnistaneet oikeaa, ei väärää, koska olivat tottuneet elämään ristiriitaisessa ilmapiirissä, varpaillaan. Myös lasten isä lietsoi lasten vihaa minua kohtaan valehtelemalla lapsille minusta, kertoen omia luulojaan.

Jokainen voi kuvitella, millaista kohtelua sain lasteni taholta, kun heille isä haukkui ja arvosteli minua. Lapset jopa yrittivät alkaa kohtelemaan minua samoin, kuin isänsä kohteli minua yhdessä asuessamme. Osa tavoista oli itsellenikin osa normaalia tapaa kohdella muita ja väärinhän se oli. Minusta oli tullut vuosikausien piinassa kuin teflonia. Mikään ei satuttanut, mikään ei tuntunut miltään, en osannut edes reagoida, vaikka toinen olisi tehnyt/sanonut minulle mitä tahansa pahaa, ilkeää. Eron jälkeen en edes ymmärtänyt osata vaatia lapsilta asiallista kohtelua itseäni kohtaan, se tuli sitten myöhemmin ja tänään onneksi tuo asia on jo kunnossa.

Tavatessani miesystäväni, hän sitten ihmetteli, miksi en reagoi lasten käytökseen mitenkään, vaan hänestä näytti, että lapset saavat kohdella muita ihmisiä ja erityisesti minua miten lystäävät. En ollut itse edes tajunnut omaa tunnottomuuttani. Toki tiesin koko ajan, että jokin asia ei ollut kunnossa, ei normaalia lasten käytöksessä. Olin itsekin unohtanut jollain tapaa sen, miten kohdellaan toisia hyvin ja kunnioittavasti ja en siis osannut edes vaatia parempaa käytöstä lapsilta. Tänään asia on onneksi toisin ja koen joskus jo jopa loukkauksen satuttavan ja osaan osoittaa alkeellisesti mieleni pahoittuvan. Lapset ovat oppineet paljon oikeasta ja väärästä. Mitä tarkoittaa toisen kunnioitus jne.

Olen kovin iloinen siitä, että tunnottomuuteni alkaa olla poissa. Olin kuin syväjäässä, puudutettuna. On jännä huomata, miten olen koko ajan tiennyt, muistanut mitä olen kokenut, nähnyt, kuullut. Mutten ole reagoinut millään lailla. Olen vain pyrkinyt jatkamaan elämääni, yrittäen olla kiitollinen siitä, että ylipäänsä olen hengissä.

En ole edes miettinyt, että reagoimattamuudessani olisi ollut jotakin epänormaalia. Heti eron jälkeen päästyäni olemaan yksin, olin vain. Osaamatta tehdä mitään. Valvoin öitä, pelkäsin jokaista lähestyvää askelta, joka pihalta kuului. Olihan ex luvannut hoitaa minut pois tieltään tavalla tai toisella. Muistan laihtuneeni, en osannut edes syödä. Ex vahti minun tekemisiä, luulotteli ja arvaili minun tekemisiä ja teki kiusaa monin eri tavoin. Hän höykytti minua eron jälkeenkin ja yritti lastenkin kautta hallita minua edelleen.

Sain ohjeita, neuvoja siitä, kuinka lapsiin liittyvät asiat ovat ainoita asioita, joihin yhteydenpito rajoittuu. Tuolloin, heti eron jälkeen ex saapasteli kotiini, kengät jalassa ilkeasti virnuillen ja jokainen kerta kävi kaikki kaapit ja tilat läpi arvostellen ja haukkuen kaiken, lasten kuullen ja nähden. Sitten kertoi ihmisille, kuinka hän joutuu jättämään lapset itkevälle äidille. Niin, miksiköhän itketti?

Onneksi näkyvä kiusanteko loppui, olin jo ollut yhteydessä poliisiin lähestymiskieltoa hakeakseni. Kiusanteko siirtyi lasten kautta tapahtuvaksi ja todella vaikeaksi todennettavaksi. Tänään näyttöä on paljon. Vuosien kuluessa isän harrastama sairaalloinen käytös on korostunut entisestään lasten kasvaessa ja heidän ymmärryksen lisääntyessä. Isällä on vuoroviikoin mahdollisuus olla osa lasten elämää, kuten jo lakikin sanoo, lapsella on oikeus molempiin vanhempiinsa. 

Lapset ovat saaneet isän,mikä ei ollut avioliiton aikana mahdollista. Isä vältteli kaikenlaista vastuuta lapsistaan, ei koskaan edes pyynnöstäni osallistunut arkeen, ei viettänyt lasten kanssa aikaa, ei tehnyt heidän kanssaan mitään. Tilanne tuntuu edelleen olevan sama isäviikoilla. Ainoa asia, mitä isä tekee lasten kanssa on kerran pari vuodessa tapahtuva lomamatka isän omien motiivien vuoksi. Lapset ovat sivuseikka tai oikeastaan kulissit tuolloinkin.

Mutta, lapset ovat saaneet isän, jonka luona he sitten vuoroviikoin asuvat. Ja tätä nykyä lapset ovat kovin yksin isällään, ihan fyysisesti, kuin henkisestikin. Ja jos jotakin isä lastensa eteen tekee, hän latistaa itsetunnon, normaalin ja terveen kehityksen ja omatoimisuuden. Hän hallitsee lapsiaan omassa kodissaan. Ei anna lasten elää normaalia lapsen elämää vaan on tyytyväinen, kun lapset pysyvät omissa huoneissaan, hiljaa ja näkymättöminä. Lapsilla ei saa olla omia tarpeita, ei mitään omaa. Isä hermostuu, jos lapsilla ilmenee jotakin omaa ja pyrkii tuhoamaan sen mahdollisimman nopeasti.

Tiesin tämän tammikuun olevan raskas, se ei mitenkään tullut yllätyksenä. Vain se, miten asioiden selvitessä yksi kerrallaan tuntuu raskaalta. Sitä kun on vuosien ajan sitkeästi selvinnyt ja luovinut arjessa ymmärtämättä, miksi jotkin asiat ovat vaikeita ja on vaatinut älytöntä kärsivällisyyttä, ja/tai elämässä olevat asiat ovat olleet osa meidän normaalia arkea tietämättä, ettei olisi tarvinnut sietää, kestää pulmia ja haasteita. Se ymmärrys, että olen tehnyt valtavan työn vuosien aikana, kiitollisuus siitä, että asiat ovat todella hyvin nyt ja että olen onnistunut monissa asioissa saa juuri nyt aikaan vain kyyneleitä, kurkkua kuristaa kun ymmärrän, ettei näin vaikeaa taivalta olisi tarvinnut välttämättä kokea, kenenkään. Mutta, tie on ollut pitkä, kivinen ja karikkoinen ja eikä pintanaarmuilta ole säästytty. Ensin eletään ja sitten jälkeenpäin tutkitaan ja tiedetään, että kyllä ongelmia on ollut. Parempi myöhään, kuin ei koskaan mutta jos olisin tiennyt samat asiat jo vuosia sitten, monilta asioilta olisi vältytty. Lopputulos on melkein sama, mutta kaikki se työ, jonka olen tehnyt on vaatinut niin paljon kärsivällisyyttä, sitkeyttä, pitkää pinnaa, loputonta toistamista jne.

Pohdin, mietin ja totean, että perheessämme asuu kovin sitkeitä sissejä, jotka eivät ihan helposti periksi anna, oli asia sitten mikä hyvänsä. Ja minua itkettää, tiedostaessani, että olisi voinut olla hieman helpompi tie kulkea. Kovin harmi, että nyt kun itse tarvitsisin tukea, ainoalta läheiseltä, hän kääntää selän minulle. Jättää minut henkisesti yksin, ei kykene kuulemaan, ei näkemään minua. Näinkö sitten aina käy? Jään yksin omien asioideni kanssa?