Jouluisaa aikaa, lunta maa tulvillaan...Huomasin aattona, ettei mikään ulkoinen tuo joulua, vain se mikä on sydämessä, tuo joulunkin tullessaan. Entinen taianomaisuus jouluöinä oli poissa, rättiväsyneenä ja onnellisena kömmin peittojen alle, miettimättä mitään. Vain painajaiset ovat olleet öisiä seuralaisia, sivusta olen saanut seurata lasteni iloa, aitoa sellaista.

Meillä joulunrauha oli todellakin rauhaa. Koskaan ennen en muista, että jouluna olisi ollut näin rauhalista ja tyyntä, kuin tänä jouluna. Lapsetkin huomasivat asian ja totesivat, kuinka onkaan mukavaa, kun kaikki ovat sovussa ja ei tarvitse pelätä. Keskustelimme hieman siitä, mikä onkaan muuttunut sitten entisen ja hyviä kommentteja lasten suusta tuli.

Sisaruksien väliset jännitteet ovat kadonneet, kenenkään ei tarvitse minun edessäni kilpailla huomiosta, ei paremmuudesta, ei saamisista jne. Jokainen on edessäni samalla viivalla ja lapset luottavat minuun ja ennenkaikkea toisiinsa. Avoimuus ja rehellisyys kantaa tuloksia, jokaisella lapsella on joitakin omia haasteita ja niiden avaamista toisille ja niistä puhuminen on osaltaan auttanut jokaista ymmärtämään toinen toisiaan. Ihmettelyn ja kateuden ja luulojen tilalle on astunut pienenpieni ymmärrys toinen toistaan kohtaan. Lasten ei tarvitse ns. kilpailla keskenään paremmuudesta, olen saanut omassa kodissani tuon asetelman rikki ja sisarukset kokevat olevansa luonani tasaveroisessa asemassa. Yksi suuri vuosien tavoite siis saavutettu.

Toisin on isänsä luona. Siellä ihmiset, myös lapset elävät eriarvoisessa asemassa, riippuen siitä, kuinka suuri hyöty kustakin lapsesta on isälleen. Jokainen lapsista on vuoronperään joutunut syntipukin rooliin ja nyt on edellisen puolen vuoden aikana syntipukki vaihtunut ja se näkyy eriskummallisesti juuri siinä lapsessa, johon likavedet kipataan kulloinkin. Isän perheessä pitää aina joku olla saatavilla, jota haukutaan, kiusataan, arvostellaan ja mollataan ja laitetaan kaikki toisen syyksi. Tyypillisin lause tuntui olevan, että joku onnistuu pilamaan päivän pelkällä olemuksellaan. Ja tuo kaikkein lievin ilmaisu, joka isän suusta tulee. Minun lähtöni jälkeen jokainen lapsista on vuorollaan ollut syyllisenä isänsä luona.

Vuoroviikoin lapset vaihtavat kotia. Yksi lapsi toisensa jälkeen on vuosien varrella kieltäynyt enää menemästä isälleen. Nyt jälleen yksi lapsi, joka siis on ollut syntipukin roolissa isälleen halusi jäädä luokseni,sanoen ettei halua lähteä. Kerroin ja perustelin toiselle, valehtelin isänsä välittävän, rakastavan ja ikävöivän häntä ja että pitää mennä. Lapsi alistui ja lähti, minulle teki pahaa lapsen puolesta. Kysyin, miksi ei halua mennä ja lapsi kertoi pelkäävänsä isää ja isänsä puheita ja vaatimuksia kertoa isälle asioita, joista lapsi tietää itsekin, että isä raivostuu ja suuttuu aina vaan lisää.

Lupasin lapselle, että hän voi aina soittaa minulle ja minä soitan hänelle, usein. Ja jos tulee lapselle paha tilanne, kerroin, että voin tulla hakemaan luokseni. Olen kokenut tämän jo niin monta kertaa, isä ei muutu ja minua säälittää lasten isä. Säälin isää, koska hän ei itse ymmärrä omaa käytöstään, sitä kuinka paljon vahinkoa hän lapsille on jo aiheuttanut ja aiheuttaa edelleen. Itsetunto on lapsen suurin voimavara, usko omaan itseen ja kun sen omalla toiminnallaan isä saa pois, luulotellen, syytellen, haukkuen, arvostellen, uhkaillen sekä ennenkaikkea laiminlyöden lapsia.

En itsekään ymmärrä, miten lasten isä on onnistunut minut vakuuttamaan kerta toisensa jälkeen olevansa moitteeton isä, kun itse kuitenkin näen ja kuulen lapsilta aivan toisenlaisen elämän. salaisuuksia, joita ei saa minulle kertoa ja kuitenkin lapset eivät voi pitää niin suuria asioita vain omana tietonaan. Valheita, joiden oikeellisuutta lapset varoen tarkistavat minulta, isänsä luuloja, jotka eivät milläänmuotoa paikkaansa. Koen, että lapset ovat osa isänsä kulisseja, rahaa tuovia kulisseja, joiden avulla elämä näyttää ulkopuolisille kiiltokuvamaiselta sadulta. Ja minä olen uudemman kerran joutunut tuohon suohon mukaan. Harmittaa, että en voi kuin kehua lasten isää ulkopuolisille.

Minusta tuntuu niin kurjalta,lasten isän puolesta, kuin lapsienkin puolesta. Sydämeni pysähtyi, kun lapsi lysähti hetkeä ennen isälleen menoa keittiön tuoliin ja kyyneleet valuivat poskille ja hän sanoi minua silmiin katsoen, ettei halua mennä. Lohdutin,kannustin, halasin ja kerroin yhä uudelleen, että isä rakastaa, vaikkei aina osaakaan sitä kertoa tai näyttää. Surullisena ja vihaisena lapsi paiskasi oven ja meni isälleen.

Itsellänikin on vielä kaikki ne avioliittovuodet käsittelemättä. Olen vasta tämän syksyn aikana oikeastaan käsittänyt, mitä itselleni tapahtui niinä vuosina. Olen pyrkinyt aktiivisesti unohtamaan kaiken ja ymmärrän, ettei se ole ollut oikea tapa, koska jokainen kerta törmätessäni tiettyihin tilanteisiin tai nähdessäni jotakin, joka vähänkin muistuttaa entistä elämääni, koen lamaannuttavan takauman, koen muistoja, muistan asioita ja käsitän kuinka pienestä olikaan elämäni tuolloin kiinni. Käsitän yhä uudelleen sen tosiasian, että koko avioliittoni oli sairasta kulissia, minä miehen lattiakaivona ja kynnysmattona ja minua mies kohteli kuin saastaa olisin ollut ja minä luulin sitä rakkaudeksi. Olin vihan kohde, raivon kohde ja minun vikaani oli jokainen asia, mikä oli miehen mielestä huonosti. Vuosia kuvittelin rakkaudeksi sellaista mustasukkaisuutta, etten yksin saanut lähteä mihinkään kodistani, meille ei voinut kutsua ihmisiä kylään ja mies onnistui uskottelemaan minulle jopa asiat niin, että omat sukulaiseni olivat pahoja ja päästään sairaita, kutn myös miehen omat sukulaiset. Samoin silloisen miehen mielestä silloiset ystäväni olivat minulle "huonoa" seuraa, hän ei kelpuuttanut ketään kaverikseni ja sai hirmuisia raivokohtauksia jopa työtovereista, saati siitä, että käytin lapsia ulkoilemassa ja kerhoissa jne.

NO, muistoista tähän hetkeen. Aika vain näyttää, mihin suuntaan elämä menee. Sen tiedän, että saavutettu tasapaino on järkkynyt ja nyt on elettävä hetkii kerrallaan, päivä kerrallaan. Tiedän senkin, miten lasten isä on alkanut lasten painostuksen, itsensä hyväksi. Minua isä on haukkunut ja arvostellut lapsille aina, siinä ei ole mitään uutta mutta onneksi lapset itse tietävät minun suhteeni totuuden. Uskon, että he jo osaavat luottaa omiin kokemuksiinsa ja tietävät totuutensa ja että isänsä vain luulottelee ja arvailee, koska se on hänen ikävä tapansa olettaa, että jokainen ihminen on samanlainen kuin hän ja että, kaikki toimivat ja tekevät samoin kuin hän, vaikkei se pidäkään paikkaansa.