Asioilla on tapansa järjestyä, kiitos!

Itkin sitä, ettei ole tekemistä, ei työtä ja ei siis rahaa. Meni muutama päivä ja pääsin töihin, keikalle.

Pari erilaista paikkaa, täydet päivät.

Ensimmäisen paikan jälkeen itkin, etten veny samoihin mittoihin, kuin muut ihmiset. Väsyin puolen päivän jälkeen, työympäristö oli kuin kaaos ja sehän ei sovi minulle sitten ollenkaan. Kohteluni koin jollain tasolla alentavaksi, hyväksyin sen kuitenkin, koska se tavallaan kuuluu asiaan. En pitänyt niistä päivistä ollenkaan, en siitä tunteesta, joka minulle syntyy kohdatessani sanomatonta arvostelua, mittailua jne. Itselleni tuli erityisesti viimeisenä päivänä tunne siitä, etten ollut tarpeellinen, hommat hoituivat hyvin ilman omaakin työpanosta, minuun ei luotettu ja ohjeistettiin ja pompotettiin. Niinhän se menee ja on vain hiljaa nieltävä, siedettävä.

Nainen on susi toiselle naiselle, varsinkin työyhteisöissä.

Toisen työpaikan tunnelma oli jo vähän parempi, normaalimpi ja hyväksyvämpi sekä ennenkaikkea toimivampi. Tiedän jokseenkin, mitä minulta odotetaan, mitkä ovat tehtäväni ja saan käyttää omaa osaamistani silleen kuin koen ja näen parhaaksi. Saan kysyä, ihmetellä ja vertailla ilman, että se koetaan jotenkin oudoksi tai uhkaksi. Olen uusi ihminen uudessa paikassa ja minun ei tarvitse tietää ja osata kaikkia niitä kirjoittamattomia sääntöjä, joita ei kerrota, vaan oletetaan joissakin paikoissa jokaisen tietävän ne.

Illat kotosalla ovatkin menneet jonkinlaisessa väsymyksessä ja horteessa. Ei ole mukava tunne ollenkaan, mutta pakkohan se on ihmisen työtä tehdä. Kahdeksan tuntia on vain liikaa ,se on myönnettävä. Mutta vaihtoehtoakaan ei ole. Pitää vain muistaa olla armollinen itselle, jättää kaikki ei-pakolliset jutut myöhempään ajankohtaan.

Mietin jo, mitä tämän työpätkän jälkeen? Työtä olisi tehtävä, mutten tosiaan jaksa sitä täyttä päivää. Nyt siitä on ihan tarpeeksi omaa kokemusta. Olen itse sitä mieltä, että täyden työpäivän jalkeen ihmisen pitää jaksaa myös se toinen työpäivä kotosalla, käydä kaupassa, tehdä ruoka, siivota, pestä pyykkiä, huolehtia lapset ja heidän juttunsa jne. Pitää siis jaksaa fyysisesti ihan koko päivä.

Ja mitä sitten, kun ei vaan kykene tuohon kaikkeen? Sitten vielä pitäisi jaksaa omalta osaltani huolehtia äidistä, ikää hänelläkin alkaa kertyä ja hän on tuonut omat huolenaiheensa. Lasten isä jaksaa iskeä vyön alle aina sopivan tilaisuuden tullen, pelaa sitä omaa peliään lapsilla.

Mitä oikein tahtoisin? En ole koskaan miettinyt asioita kunnolla tuolta kannalta, en ole koskaan sanonut ääneen seuraavaa ja nyt viimein uskallan sen kirjoittaa. Tahtoisin tosiaan lasteni parasta ja se olisi se, että jokainen heistä asuisi kanssani. Olen nyt tämän syksyn aikana kuunnellut ja katsellut lasten isän laiminlyöntiä lapsiaan kohtaan ja itselleni alkaa riittää. Olen niin väsynyt tukemaan lasten suhdetta isäänsä, kun isänsä ei välitä lapsistaan piirun vertaa. He ovat vain isälle jonkin jatke, osa kulissia ja se on väärin. Lapset voivat kanssani niin paljon paremmin, ero on niin selkeä, kuin yö ja päivä. Olen väsynyt jatkuvaan isänsä puolusteluun, valehteluun siitä, että isä välittää kyllä ja ettei vain osaa sitä näyttää kuin sillä tavalla, miten hän kohtelee lapsia.

Yhtenä päivänä jälleen huomasin, miten osallistun yhä uudelleen lasten isän valheelliseen kulissien ylläpitoon. Esitän itsekin muille ihmisille, että isä on loistava ja huolehtiva isä lapsilleen. Vaikka todellisuus on toinen. Sanon ihmisille valheita, vaikka minun pitäisi sanoa ihan muuta. Hymyilen ja kerron, että isä huolehtii omalta osaltaan lapsista. Jätän kaiken negatiivisen sanomatta, sehän rikkoisi kulissit ja todennäköisesti minut leimattaisiin valehtelijaksi ja katkeraksi vanhemmaksi.

Mietin aina jälkeenpäin, miksi en sanonut totuutta, miksi en kykene kertomaan todellisuutta? Miten olenkin ajautunut uudelleen lasten isän kulissien ylläpitäjäksi? Koska niin on helpointa, ihmiset eivät uskoisi kuitenkaan minua. Lasten isähän on aina esiintynyt edukseen ja minä olen se huono ihminen, katkera ämmä, jonka syytä on kaikki.

Tämä onneksi loppuu sitten kun viimeinenkin lapsista on aikuinen. Loppuu ikuinen kädenvääntö, loppuu se esittäminen täydellisestä isästä.

Totuus on kuitenkin ikävä, tämä tasapainoilu lasten isän kanssa on rankkaa elämää, vaikka asummekin erillään, hän edelleen pitelee naruista ja vetelee niistä mielensä mukaan. Olen edelleen sätkynukke, joka tekee mitä lasten isä haluaa.

On itselleni raskasta katsoa lasten selvää kärsimystä, kuunnella ja ottaa vastaan sitä pahaa oloa, josta lapset kärsivät isänsä luona. Olen vuosia toivonut, että lapsilla olisi hyvä olla isällään myös,mutta viimein minun on myönnettävä tosiasia, ettei niin ole. Siihen ei auta mikään minun haluni, toiveeni.

Sitä mukaa, kun lapset kasvavat he huomaavat ja jo jopa osaavat sanoittaa eron kahden kodin välillä. He ovat oppineet vertaamaan molempien kotien tunnelmaa, ilmapiiriä ja kokevat isän luona ollessaan epämääräisiä negatiivisia tunnelmia. Heillä alkaa silmät avautua, he huomaavat isänsä valheet, joiden avulla isä jaksaa mustamaalata minua, kaikessa ja kaikkien asioiden kanssa ja kun lapset ovat luonani, he ovat ihmeissään, koska isänsä puheet eivät pidäkään paikkaansa. Lapset ovat ihmeissään, eivät oikein tiedä, kumpaa uskoa, omaa kokemusta vai isänsä puheita. Monesti olen kuullut lapsilta, että kaikki se, mistä isä minut tuomitsee ja syyttää minua, toteutuu isän kotona, että isä itse on sellainen. En voi sanoa lapsille juuta, enkä jaata näihin asioihin, voin vain kuunnella ja kertoa, että isä välittää, vaikka onkin millainen tahansa tai teki mitä tahansa. En voi kuin sanoa, että minun kodissani ja yleensä muissa kodeissa samantapainen toiminta, sanat, tavat, teot eivät ole normaalia arkea, eivät ole yleensä hyväksyttäviä jne.

Olen tukenut lasten suhdetta isäänsä. Olen kiillottanut isän ulkokuorta omalta osaltani, kehun ihmisille, kuinka hyvä isä lapsilla on ja kuinka pärjää lasten kanssa omilla viikoillaan, vaikka todellisuus on toinen.  Isä tekee päinvastoin. Hän jaksaa jokaisessa käänteessä ja jokaiselle ihmiselle mustamaalata minua ihmisenä ja äitinä. Jopa lapsille hän arvostelee minua, tekemisiäni, elämääni.

Erosta lähtien olen joutunut lapsille opettamaan oikean ja väärän eroa, sitä mikä on normaalia ja mikä epänormaalia. Mikä on hyväksyttävää ja mikä ei ole. Teoissa, sanoissa, ihmisten kohtelussa. Omasta kahden vuosikymmenen kokemuksesta tiedän, ettei lasten isällä ole tietoa siitä, mikä on oikein, mikä väärin. Hänelle kaikki keinot ovat sallittuja, kun kyseessä on hänen oma sairas pelinsä, pelinappuloina lapset. Kun hän varmistaa omat etunsa muiden ihmisten kustannuksella, jopa omien lasten kustannuksella.

Aloitan joka viikko ikäänkuin alusta lasten kanssa. Meillä ei kohdella toista huonosti, ei halvenneta ketään, ei arvostella ketään. Jokainen on arvokas. Meillä kaikki ovat tasa-arvoisessa asemassa, ketään ei unohdeta, ei jätetä ja jokainen on tärkeä ja rakastettu. En hyväksy toisten syyttelyä, luulottelua, en omien virheiden ja syiden vierittämistä toisten niskoille, jokainen kantaa oman vastuunsa omista sanoista, omista teoista, mikään ei oikeuta kohtelemaan huonosti toista.

Omia oikeuksia ei voi ottaa, kostoa en salli tässä kodissa missään muodossa. Keskustelemme, käymme läpi tilanteita, joita tulee ja lapset edelleen toimivat isänsä mallia noudattaen ensimmäiset päivät minun luona. Syyttämistä, oman oikeuden oikeuttamista, toisten syyttelyä omista valinnoista, teoista.

Muistutan lapsia aina vaan, että aikuiset ovat olemassa sitä varten, että heille kuuluu vastuu, aikuisen vastuu, ei lapsille. Käyn läpi sen,mikä on lapsen vastuu ja mikä ei. Mikä on oikein ja mikä väärin.

Vuosia on jo mennyt, aina joudun sanomaan, että mikä tapahtuu isän luona, se pitää isän kanssa selvittää samointein. Minä en voi puuttua siihen, mitä siellä isällään tapahtuu, lapset ovat isänsä vastuulla ja isän pitää huolehtia omilla viikoillaan. Tähän lapset tuumaavat, ettei isä välitä. Tiedän, viidakon lait pätevät isän kodissa, nopein elää jne.