Olen kuin shokissa, pyörryttää ja huimaa, sydän hakkaa miljoonaa ja närästys iskee kohtauksittain, päätä särkee ja keho on väsy, uni ei tule kunnolla öisin. Hermoilen ja puhun kiroillen, rumasti. Sressi on iskenyt. Miljoona muistettavaa asiaa, samanverran asioita, joita pitää hoitaa, päivittää ja olla "taakillaan" , varpaillaan jatkuvasti.

Lapset, yhtään ei ole sellaista päivää, etteikö joku heistä aiheuttaisi isompaa tai pienempää huolenaihetta. Normaalia kylläkin, ja hyvä niin. Silti juuri nyt tuntuu raskaalta, yksinäiseltä ja toivoisin jonkun ihmisen jakavan tämän kaiken elon kanssani. Miesystävästä ei ole tuohon, hänen elämäntehtävänsä tuntuu olevan tahaton nukahtelu ja henkisesti poissa-oleminen minun ja muiden luota. Ihan kuin olisin tämän kokenut joskus ennenkin? Harmistun, kun toinen ei näytä olevan tipan vertaa kiinnostunut, yhtään mistään. Paitsi nukkumisesta.

Nyt osaan jo aiempaa paremmin tunnistaa oman oloni, tämä on shokki tai miksi sitä nyt sitten virallisesti sanotaan, posttraumaattinen sellainen. Jokin onnistui sen viimeviikolla laukaisemaan ja pois se ei ole mennyt. Kykenen elämään tämän kanssa, kykenen toimimaan ja olemaan äitinä lapsille ja huolehtimaan heistä, kuten joskus aiemminkin, elin tälläisessä tilassa vuosia ja taas vuosia tietämättä siitä itse, että kärsin jatkuvasta shokkitilasta.

Mielessäni olen kypsytellyt ajatusta, hakisinko itselleni jonkinlaista ammattiapua, mutta aika mahdottomalta se näyttää, tuo avun saaminen, joten kärsin ja yritän jälleen toipua itsekseni. Ihan kuten aina ennenkin. Nyt huomaan itse, miten rähjään pienistäkin asioista, pinna kiristyy kokoajan äärimmilleen ja joudun koko ajan pyytämään anteeksi omaa kielenkäyttöäni, se kun ainoa tapa itselleni purkaa omaa vihaisuuttani, joka kumpuaa jostain hyvin kaukaa.

Samaan aikaan huomaan yhä surevani, kaikkia menetettyjä mahdollisuuksia, yritän hyväksyä yhä uudelleen elämäni tosiasioita, joita mitkään toiveet ei muuta. Yritän pärjätä taloudellisesti ja yhä tiukemmalle talous vääntäytyy jälleen. Kuitenkin menot, jotka on jo nyt supistettu niin minimiin, eivät pienene yhtään, päinvastoin. Lasten kasvaessa menot tuplaantuvat ja itara lasten isä kieltäytyy aina vaan elättämästä omia lapsiaan, jopa heitä, joiden kirjat ovat isän luona. Viimeksi tänään koin sydäntäsärkevän tilanteen, kun yksi lapsista totesi, ettei isä osta lapsille edes perusvaatetusta, vaan vedättää niinkauan, että minä ostan ja nyt kun minulla ei ole enää varaa kenenkään lapsen vaatteisiin jne. En voi edes saada säästöön tarvittavaa määrää rahaa, että saisin hankittua kullekin lapselle sen vähän, mitä he tarvitsevat. Isällä rahaa riittää, mutta jostakin kumman syystä hän ei voi, ei suostu lapsille hankkimaan mitään. Ja isä ei ymmärrä, että lapset kärsivät ja sitten isä pistää minun syyksi tämänkin lasten kärsimyksen. Pelkällä minun tahdollani kun ei voi kaupasta saada ostetuksi. Lasten isä joko ei ymmärrä tai sitten ymmärtää liiankin hyvin sen, että minun rajalliset "tuloni" eivät riitä ja ilmeisesti vain odottaa sitä päivää, että joudun sanomaan, että en voi ottaa lapsia luokseni, koska mnulla ei ole varaa siihen. Pelkällä pyhällä hengellä tai rakkaudella kun ei lapsia elätetä.

Edelleen minulla ei ole oikeutta toimeentulotukeen, lapset ovat todella kurjassa ja epätasa-arvoisessa asemassa. Isä saa palkan lisaksi lapsista elatusmaksun sekä lapsilisät, joilla siis makselee mukavasti omistusasuntoaan. Minä maksan kallista vuokraa, saan vähemmän lapsilisää, sekä elatusmaksua ja kulut ovat yhtä suuret kuin isälläkin. Onhan lapset vuoroviikoin kummankin luona. Tähän asti jokainen lapsi on saanut perusasiat vain, jos minä olen ne hankkinut, isä ei ole suostunut lapsille ostamaan yhtään mitään. Tämä tilanne meillä on niin epäreilu lapsia kohtaan, tuo epäreiluus vaivaa minua, ahdistaa ja saa tuntemaan entistä enemmän vihaa lasten isää kohtaan. Eikö riittänyt, että tuhosi minun elämäni? Pitääkö vieläkin tehdä kiusaa lasten kautta ja heidän välityksellään? Enää ei riitä, että lapset kertovat minulle isänsä olevan niin pihi, ettei hommaa tarvittavia asioita lapsille. Talouttani on kurjistanut entisestään se, että olen yksinäni maksanut yhden lapsen lukiokirjoja, isä ei ole maksanut omaa puolikastaan. Ja taloudellista apua en saa ja en edes osaa hakea mistään. Ja tuskin lapsi edes saisikaan, koska isällä on se hyväpalkkainen työ.

Takuuvuokra, jonka sain takaisin, meni yllättäen tämän uuden kodin takuuseen sekä sitten lasten vaatehankintoihin. En saanut hankittua niitä tarpeellisia säilytystiloja, koska lapsilla oli akuutimpi tarve uusia vaatteita, vain koska isänsä ei niitä hanki. Sitten lapset vievät saamansa jutut isälleen ja sinne ne jäävät, palautuvat sitten takaisin pussissa, kun ovat liian pieniä ja käyttökelvottomia. Sitten isä sanoo, että voin vaikka myydä ne eteenpäin, hän "löysi" kaapeista lasten tavaroita, vaatteita, kenkiä.

Jotenkin tuntuu, etten vain jaksa. Vuosia ja taas vuosia koen saaneeni pelkkää kakkaa niskaani. Yritän miettiä ja ymmärtää sitäkin tosiasiaa, ettei minusta välttämättä ole enää 8 tunnin työpäivään, saatika sille alalle, jolle olen kouluttautunut. Juuri nyt yhtälö tuntuu kovin kamalalta, mutta ehkäpä ajan kanssa opin hyväksymään tuonkin asian.

Kun tuntuu, että elämässä on liian montaa asiaa yhtäaikaa hautumassa, keskeneräisenä tai muutoin vain sellaisella tolalla, etten voi itse asioihin vaikuttaa, kuten tuo lasten isän haluttomuus huolehtia perustarpeista lapsille itselleen. Mutta, kiusa se on pienikin kiusa, tahallaan tai ei, harmittelen lasten kärsimyksiä. Yritän itse parhaani, mutta kiukuttaa, kun toinen vanhempi ei välitä, ei kykene huolehtimaan omalta osaltaan lasten tarpeista. Ja minä olen kädet sidottuina, kiristyksen uhka kokoajan leijuu ilmoilla. Jos pistän kapuloita rattaisiin, isä tekee seuraavan siirtonsa. Sitä en halua, en halua lasten kärsivän yhtään enempää, kuin mitä he ovat jo nyt joutuneet kärsimään. Virallista apua, tai edes epävirallista apua en voi saada, en hakea lasten isän korkeiden tulojen vuoksi ja sen vuoksi, että osa lapsista on tosiaan isänsä kirjoilla.

Tilanteeni on ihan käsittämätön, ymmärrän sen itsekin. Apua en voi myöskään hakea, koska en saa pilata lasten isän kunniallista mainetta, en saa romuttaa kulisseja hyvästä perheenisästä, joka on niin erinomainen ja huolehtiva isä. En saa sanoa totuutta, syyllistyn muutoin itse olemaan riidankylväjä, minusta tulee muiden silmissä rahanahne ja itsekäs. Kaikki sanomani kääntyy minua itseäni vastaan. Olen niin väsynyt tähän pelleilyyn, en jaksaisi enää yhtään, vaan on pakko.

Tätähän se lasten isä myös haluaa osaltaan, minun väsymistä tähän vuosien mittaiseen "taistoon", jonka hän on uhonnut voittavansa hinnalla millä hyvänsä. Itse haluan vain tilanteen pysymistä tasapainossa, niin etteivät lapset kärsi yhtään sen enempää, kuin on "pakko".

Olen niin väsynyt siihen, että valehtelen lapsille isästään kokoajan. Teen koko ajan työtä sen eteen, että lapset eivät alkaisi vihaamaan isäänsä. Pidän yllä valheellista kulissia, nostan lasten isän jalustalle, kehun ja kannnustan ja tuen lasten suhdetta isäänsä. Ja tiedän, nyt jo kokemuksesta, että vaikka tekisin mitä lasten ja isänsä suhteen eteen, lapset alkavat vihaamaan isäänsä juuri sillä hetkellä, kun he omien kokemusten kautta joutuvat toteamaan isänsä olevan itsekäs narsisti, omaan napaan tuijottaja, ja kun lapsista ei ole hyötyä, heidät voi heittää pellolle, nakata menemään. Niin käynyt jo itseasiassa käynytkin osalle lapsia, olen itse viimeiseen asti kannustanut ja tukenut lasten suhteita isäänsä ja viimein he ovat joutuneet kärsimään vuosia, kunnes ovat ymmärtäneet ihan omasta kokemuksesta sen, ettei isä ole sellainen isä, kuten normisti isät ovat.

Itkettää, kun ymmärrän sen, että eräänä päivänä yksi lapsi toisensa jälkeen alkaa nähdä totuuden isästään. Kiiltokuvamainen isähahmo, palvonnan kohde saa ihan uudenlaisen kuvan lasten silmissä. OIkeastaan jo pelkään sitä hetkeä, kun pienimmille lapsille totuus isästään valkenee. Vielä he ovat liian pieniä. he saavat luulla ja uskoa isästään kaikkea hyvää, he saavat pitää isäänsä kaikkein parhaana, ihan kuten normaalistikin lapset ihannoivat juuri omia vanhempiaan, se on normaalia ja niin pitääkin olla. Mutta, pelkään sitä päivää, kun lapsi toisensa jälkeen järkyttyy, lyhistyy kun totuus valkenee. Kykenenkö vielä silloinkin yrittämään parhaani, jotta isän lasten suhteet säilyvät, kykenenkö pakottamaan lapset isälleen vielä silloinkin? Kykenenkö vielä valehtemaan rakkaudesta, sydämestä joka välittää, vaikkakin teot ja sanat kertovat muuta? Kykenenkö silloinkin huijaamaan lapsia, kylvämään toivoa sinne missä sitä ei ole, jakamaan valoa pimeyteen? Saamaan lapset kerta toisensa jälkeen toivomaan, uskomaan parempaan huomiseen? Kunnes käy niin, että lapsi tai nuori kieltäytyy enää koskaan menemästä isälleen, minkään syyn tai painostuksen tai uhkailun alla?

Tiedän senkin, että lasten isä yrittää parhaansa, ainakin silloin kun hänellä on hyvä kausi menossa. Silloin hän on oikeasti hyvä isä, se osaltaan auttaa luomaan toivoa myös lapsissa, ei pelkästään minussa. Hyvät kaudet olivat yksi syy siihen, miksi en lähtenyt avioliitosta jo aiemmin, yksikin hyvä päivä lasten isän kanssa riitti korvaamaan viikkojen kärsimykset. Niin hän vain kerta toisensa jälkeen onnistui hurmaamaan ja puhumaan pahat päivät pois. Katteettomilla lupauksilla sai odottamaan jotakin ihmettä tapahtuvaksi, sai jäämään.

Osaan jo varautua siihen, että jokainen lapsista tarvitsee jonkinlaista ammattiapua lapsuutensa jälkeen. Siinä hetkessä ainakin, kun he hoksaavat ja ymmärtävät isänsä todellisen luonteen, kylmyyden ja kyvyttömyyden asettua toisen asemaan, kun he hoksaavat olevansa vain osa isansä kulisseja, nostan omat kädet pystyyn, en osaa heitä enää auttaa. Silloin olen vain äiti lapsilleni, tuki ja turva, syli ja kainalo, lohtu. Silloin joudun luovuttamaan auttamisen ammattilaisille, en halua silloin enää tietää, koska tiedän sanomattakin kaiken sen, mitä lapset ovat kokeneet ja miltä tuntuu, kun kulissit kaatuvat, kun totuus iskee vasten kasvoja.

Kaikki tuo tapahtuu itsekseen, ilman että minun tarvitsee sanoa, tehdä mitään. Päinvastoin, yritän tukea lasten ja isän suhteita niin pitkälle kuin voin ja niin olen myös tehnyt. Olen joustanut, antanut periksi, sopinut ja neuvotellut, hakien aina parasta mahdollista lopputulosta lapsia ja isää ajatellen. Se taas on mahdollistanut sen ikävän tosiasian, että isä edelleen onnistuu melkoisen usein "hallitsemaan" elämääni lasten kautta. Mutta, kunhan lapset, heidän hyvinvointinsa on ollut ja on edelleen se ykkösasia, minusta itsestäni viis, ehdin sitten myöhemminkin ajatella itseäni.

Mutta, nyt stressi on iskenyt päälle, se menee ohi, tiedän ja ajan kanssa, mutta jaksanko, kykenenkö vielä ja kuinka pitkään? Olen yksin tämän asian kanssa, kuten muutenkin elämässäni ja ihan kuin voimavarani katoaisivat kuin tuhka tuuleen, saamatta mistään mitään tilalle?