Täynnä tunteita, jälleen negatiivisia sellaisia. Miksi? Sitä mietin itsekin, miksi koin, kuten koin? Ärsyynnyin, tulin kateelliseksi ja pahalle mielelle, siis surulliseksi.

Ärsyynnyin, koska minut lytättiin, minä, perheeni, lapseni eivät olleet mitään. Tulin kateeliseksi, koska olen itsekin salaa toivonut samanlaista elämää, yllätyksiä, ennenkaikkea taloudellisesti helpompaa elämää. Olin surullinen, koska koin, ettei minua tai perhettäni arvosteta ihmisinä ollenkaan, vain sitten kun minusta on jotain taloudellista hyötyä toiselle.

Niin, kenestäköhän nyt puhun? Äidistäni.

Eilinen päivä meni piloille jo aamusta, itseasiassa monta päivää on ollut piloilla sattuneista syistä ja liittyen vain ja ainoastaan tähän helvetilliseen köyhyyteen. Lapsella menee rikki koululaukku. Minulla ei ole varaa ostaa uutta. Sisarus lainaa toiselle laukkua, mutta tarvitsee itsekin sitä. Tahtoo laukkunsa takaisin ja kauhea soppa on käynnissä. Ja itse en voi muuttua laukuksi toiselle, Ei ole kiva kantaa muovikassissakaan koulukirjoja.

Alan maksaa vuokraa, huomaan, etten voi maksaa, koska tilillä ei riitä rahat. Ei riitä, vaikka olen säästellyt rahaa, olen sanonut kaikkeen eioota. Olen käynyt pari kertaa ruokaostoilla, ostanut autoon bensiiniä. Ei olisi pitänyt. Nyt ei riitä rahat vuokranmaksuun. Vituttaa ja harmittaa. Koko päivä piloilla. Samaan aikaan lapsilla on käynnissä laukkutappelu, toinen ei halua luovuttaa toisen omaa takaisin, koska sitten se tarkoittaa, että joutuu muovikassissa kuljettamaan koulukirjat. Toinen haluaa laukkunsa takaisin, ennenkuin uuttuuttaan hohkava kassi on piloilla tooisen käytössä. Ymmärrän. Molempia. Ja en tiedä miten päin itse olisin. Itkettää niin paljon, kun ei ole varaa. Yksinkertaiseen laukkuun. Kun en pysty vuokraa maksamaan. Pitää odottaa vielä, että Kelasta tulee kolmannet rahat, että kun ne yhteen ynnään, niin sitten riittää rahat vuokran maksuun. Alan samalla laskea mitä laskujen jälkeen jää, ei paljoa 16 euroa ruokaan, hygieniaan, ym. kulutukseen.

Tiesin, että tuloni tipahtavat mutta, että käteen ei jää enää 16 euroa enempää, oli itselleni uusi yllätys. En ollut osannut huomioida kaikkea, olin unohtanut ottaa huomioon pari muuttuvaa seikkaa perhetilanteessa, jotka vaikuttivat talouteeni.

Miksi aina ajattelen lapsien parasta? Miksi en koskaan osaa olla itsekäs?

No, kuitenkin illalla kävimme äitini luona. Hän jaksoi hokea kuinka sisaruksellani on kaikki niin ihanaa, siis ihan kaikki ja kuinka siellä on niin ihanaa käydä kyläilemässä jne. Lapset ovat ovat niin ihania ja jne. Ja kuinka äitini oli saanut sisarukseltani sitä ja tätä, rahanarvoisia juttuja, ruokia jne. Samoin äidilleni suoraan, etten halua kuulla, koska minulle tulee niin paha mieli, koska juurikin olin laskenut, että minulla on varaa vain 16 euroa laskujen jälkeen koko joulukuulle ja lapseni tarvitsivat sitä ja tätä. Pyynnöstäni huolimatta hän jaksoi kehua ja ylistää ja mainitsi jopa tulevasta matkasta, johon myös sisaruksen lapset pääsisivät.

Harmistuin niin paljon, itketti. Omat lapseni eivät saa edes koululaukkua rikkoontuneen tilalle. Kulkevat edelleen kesävaatteissa, koska isänsä ei ole suostunut kukkaronnyörejä raottamaan sen vertaa, että lapsilla olisi lämmintä päällänsä, ja minun rahani eivät yksinkertaisesti riitä. Ei 16 eurolla osteta edes ruokia viikoksi.

Saati, että lahdettäisiin koko porukalla etelään lomailemaan, tai vietettäisiin hienoja illanistujaisia ja kutsuttaisiin vieraita kotiin, saatika että lapset harrastaisivat jotain. Ei, jos yhdella, kahdella lapsella on harrastus tässä perheessä, muut joutuvat odottamaan vuoroaan. Ei ole minulla varaa enää osallistua yhdenkään lapsen harrastuksiin ja sehän tarkoittaa sitä, että lasten isä myös lopettaa maksamisen, oman puolikkaansa, koska minäkään en maksa ja niinpä joutuvat raukat lopettamaan.

Ja se ylistys, se äitini rahan voiman ylistys. Kuinka rahalla saa ja hevosella pääsee. Kuinka ihminen muuttuu hänen silmissään heti paremmaksi ihmiseksi, kun on rahaa millä mällätä. Heti nostetaan jalustalle ja ylistetään ihmiset maasta taivaisiin.

Kerroin äidilleni rehelliset kuulumisemme, hän ei edes kuunnellut, jaatkoi vain sisarukseni perheen ylistämistä, vaikka olin pyytänyt häntä olemaan kertomatta. Kohteliaisuudesta joimme kahvit ja lähdin kyyneleitä niellen. Järjellä yritin ja yritän olla iloinen sisarukseni puolesta, mutta silti harmittaa, koska itselläni ei ole samaa mahdollisuutta elää niin täysipainoista ja mielekästä elämää, kuin he elävät, rahalla.

Olen kuin puun ja kuoren välissä. Inhoan itseäni ,koska ymmärrän, ettei minusta ole enää 8 tunnin työntekijäksi. Se on sama asia,kuin että minusta ei ole mihinkään enää. Tiedostan sen ,etten koskaan kykene lähtemään omin rahoin lomalle, en kykene koskaan olemaan taloudellisesti turvatussa tilanteessa, vaan tämä köyhyyteni jatkuu. Ei ole olemassa minulle sopivaa työtä, josta maksettaisiin kunnon palkka ja jota kykenisin tekemään. Uudelleenkouluttautuminen on poissuljettu vaihtoehto, en kykene oppimaan uutta, ainakaan siinä ajassa missä pitäisi valmistua.

En kykene enää tämän yhteiskunnan mittapuun mukaisiin työllisyysihanteisiin, en siihen normaaliin työssäkäyntiin. Ja en tiedä mitä minun pitäisi tehdä? Yhä useammin mietin, miten ihmeessä minun kaltaiseni ihminen voi turvata oman toimeentulonsa? Millaisia töitä tekevät? Miten rajoitteet voidaan ottaa huomioon? Tekisi mieli oikeasti tappaa itseni.

Olen niin kasvanut siihen ajatukseen, että työtön ihminen on hylkiö yhteiskunnassa. Sellaisia ei pitäisi olla olemassakaan ja itsestäni on tullut työtön, ihmisarvoton paskaluuseri, jonka pitäisi ampua aivot pellolle. Kun ei kykene itse itseään elättämään, saati että on vielä tullut tehtyä lapsia tähän kurjaan maailmaan. No, sitä en koskaan voinut arvata, mihin elämä minut johtaisi, tuolloin kun kaikki oli vielä jokseenkin hyvin ja kulissit olivat pystyssä. Kun kuvittelin tosissani, että avioliitto on koko elämänmittainen matka, perhe ei koskaan hajoaisi ja lapsilla olisi kaikki mahdolliset eväät lähteä kulkea omia polkujaan vanhempiensa avustamana ja tuella.

Nyt minusta ei ole taloudelliseksi avuksi niin itselleni kuin lapsille ja se on sama kuin minua ei olisi olemassa. Olen yhtä tyhjän kanssa. Rahaton, köyhä, yksinkertainen tyhmä luuseri, jonka yhteiskunnan velvoite tulla omillaan toimeen ei täyty.

Nuo olivat siis eilisiä ajatuksia, joiden kanssa painin itku kurkussa koko ajomatkan kotiin. Kärsin, tiedosta, että äitini arvostaa sitä ihmistä eniten, jolla eniten rahaa käytössään ja jonka taloudellisesta huolenpidosta äitini eniten hyötyy. Tämä hyötynäkökulma on ennenkin huomattu, muttei koskaan ole näin selväksi käynyt. Se, ettei lapseni, minä, miesystäväni ole mitään sisarukseni asioihin verrattuna. Mutta, tämänhän tiesin, tässä ei pitänyt olla mitään uutta ja jokaikinen kerta se sattuu, äitini puheet, sellainen hienovarainen vihjailu ja mitätöinti ja arvostaminen kovin alas, kun ei ole rikkauksia, ei rahaa ja kun hän ei hyödy milläänlailla köyhästä ihmisestä.

Olisi pitänyt vain turpansa kiinni ja pitänyt sisaruksen onnen omana tietonaan. Ei, suu kävi kuin papupata, sisarus sitä, se tätä, teki sitä ja tätä ,hän sai sitä, sai tätä ja luvattiin maat ja mannut ja kaikkea muuta.

Ei ole onnea minulla, ei enää. Raha tosiaankin tuo jonkinlaisen onnen. Sellaisen, että edes perusasiat olisivat kunnossa, ne perustarpeet. Kuten rikkimenneen kassin tilalle olisi varaa ostaa uusi. Mutta kun ei ole, niin ei ole. Miesystävä on sitä mieltä, että lasten isänkin pitäisi osaallistua lasten kustannuksiin, vaan eiphän tuo osallistu. Syyttää minua vain siitä, että en mene töihin ja tienaa lapsille rahaa.

Olen nyt niin kurkkuani myöden täynnä jälleen tätä elämää. Vituttaa niin suunnattomasti, että en oikein itse tiedä, miten päin olisin ja mitä tekisin elämäni kanssa. Helpoin ja nopein ratkaisu olisi tosiaan posuttaa aivot pellolle. Sitä en tee, mutta se olisi se kaikkein nopein ja yksinkertaisin ratkaisu.

Kun alan vähitellen tajuamaan, etten jaksa tätä taloudellista köyhyyttä. Kun en halua jokainen päivä miettiä, milloin raha riittää laskujen maksuun, kun en jaksa jokainen päivä sanoa lapsille eioota, ei varaa, ei rahaa. Kun lapset ihmettelevät, miksi en käy töissä, kun se olisi niin helppo tapa tienata rahaa, kuten isänsäkin tekee. Ja kuinka he sitten vaikenevat, kun kysyn miksi ei isänsä koskaan heille lapsille hanki mitään vaan isänsä ostelee uusia kulkupelaja, matkustelee jne. Ja lapset pyytävät minulta, koska sanovat, ettei isänsä osta. Ei edes sitä deodoranttia, ei mitään. Vain rankiksia ja nakkeja ruuaksi,

Hemmetti että ottaakin aivoon. En vaan jaksa yhtään enempää kärvistellä köyhyydessä. Samaan aikaan tiedostan ne omat rajoitukseni, miksi en kykene enää normaaliin työhön, siihen työhön mihin olen aikanaan niin suurella sydämellä kouluttautunut. Jossa työssä olin hyvä, osaava. Tavallinen jne. Ja nyt on minun myönnyttyvä siihen, etten enää koskaan kykene tuohon työhönkuvaan palaamaan. Suren siis sitäkin, menetettyjä mahdollisuuksia, menetettyä varmaa toimeentuloa.

Olen vihainen, koska en tiedä tulevasta. mikään ei ole varmaa. En halua olla näin köyhä, tämä ei ole minun valintaani, mutten muutakaan voi, en kykene muuhun.