Mikä minua vaivaa? Mietin ja en ymmärrä, kunnes tajuan uupumuksen saapuneen. Tämä oli odotettavissa, kiitokset vaan itselleni ja repimiselle siivousten kanssa. En jaksa evääni liikuttaa, se harmittaa, koska tekemättömiä asioita on paljon, liian paljon. En saa apua keneltäkään, en kehtaa omia lapsiani tekemään asioita, jotka eivät mielestäni heille kuulu, edes avun merkeissä. En saa apua miesystävältä, hän ei edes näe tai käsitä uupumistani.

Nyt kuitenkin seinä tuli vastaan. En vain jaksa, vaikka pitäisi jaksaa. Se harmittaa kovin. Ja voimia en saa mistään, en ole tähän ikään vielä löytänyt sitä keinoa, jolla kadonneet voimat palautetaan.

Onneksi viikonloppu on tulossa, koulukyyditykset loppuvat pariksi päiväksi ja vain harrastuksiin kuskailen lapsia. Tajuan, etten ole kuukauteen ehtinyt edes sohvalle istahtaa, kun jatkuvasti on pitänyt juosta jossakin ja lopun ajan olen siivonnut tätä kotia edellisen asukkaan jäljiltä. Nyt hommat seisovat, en jaksa enää yhtään enempää.

Aamulla olo jo oli sellaainen, että hyvä kun jaksan edes hengittää. Pystyssä oleminen oli kivulloisen vaikeaa, itku meinasi tulla pelkästä väsymyksestä, lihasten kireydestä.

Olen koko aamun ajatellut, miten minun on myönnettävä se, etten ainakaan tällä hetkellä ole sovelias minkäänlaiseen työhön. Sekin ahdistaa ja vituttaa kovin. Kun ei vain jaksa, niin ei jaksa.

Olen koko ikäni miettinyt sitäkin mahdollisuutta, että olisin masentunut. Mutta ei, en koe olevani masentunut, en siten kuin olen sen joskus kokenut. Mielenkiintoa, halua jne. riittää, vaikka muille jakaa, mutta kun vain kroppa ei toimi, ei pelaa kuten sen pitäisi ja se masentaa, kun itse tahtoisi, haluaisi tehdä kaikenlaista ja ainoa mihin sitten todellisuudessa on voimia, on lepo, joka sekään ei auta mitään.

Sitten hermostun itselleni ja olen kireä, kun minun on pakko hoitaa äidilliset velvollisuudet. Kun pelkkä pystyssä pysyminen jo tekee tiukkaa, saati että teen viimeisillä voimillani ruuan, huolehdin pyykit, keittiön, lasten kanssa olemisen jne.

Ja apua en saa sitten mistään. Yksin on jaksettava. Ja sekin harmittaa minua vielä enemmän. Ja se, etten edes voi keneltään pyytää apua. Nyt kuitenkin muutto ja siivoushässäkkä on tehnyt tehtävänsä minussa. Lopputuloksena aivan järjetön väsy.

Onneksi lapset kasvavat, osaavat jo paljon tehdä asioita omineen, kuten laittaa itselleen koulun jälkeen välipalan ja osaavat jo suoriutua läksyistäkin itsenäisesti. Osaavat jo laittaa ulkona kastuneet vaatteet kuivumaan, niin että voivat pukea ne päälleen seuraavana päivänä kuivina päälleen. Aamutoimet osaavat itsenäisesti hoitaa, herään kuitenkin joka aamu edelleen ennen heitä, ja vien kouluun. Koulukyytiin eivät ole oikeutettuja luotani, koska osoite on virallisesti isänsä luona. Ja pitkä on matka kävellen lapsille.

Tänään en siis ole jaksanut mitään, keitin pahimpaan olooni teetä, pötköttelin ja yritin huilia....

......................................................................................................................................................................

Nukuin yöni jokseenkin hyvin. Mietin, kuinka mukavaa olikaan se pariviikkoinen olla normisti jaksava ja tekevä ihminen? Nyt siitä on vain muisto jäljellä. Onko todellakin niin, etten kykene ilman myrkkyjä elämään normaalisti? Siis tarvitsen todellakin sen jatkuvan kortisonin kyetäkseni toimimaan?

Eron jälkeen olen kirjaimellisesti vain yrittänyt selviytyä elämästä ja uusista haasteista, päivittäin. Olen siirtänyt tietämättäni kaikkien klikkien käsittelyä myöhempään, parempaan ajankohtaan. Lapseni ja heidän vointinsa on ajanut itseni edelle, kaikessa. Ja energiaa ei ole riittänyt omien asioiden käsittelyyn, tunnistamiseen, suremiseen, luopumiseen jne. kaikkeen siihen, mitä traumaattinen historiani todella olisi vaatinut ja vaatii edelleen.

Nyt sitten, kun yksi asia kerrallaan selkiintyy, alkaa minullekin olla tilaa, huomaan miten pelkään kohdata kaiken sen, minkä olen taakseni jättänyt ja tiedän, että ne  asiat pitää jollain lailla jokatapauksessa käydä läpi. On vain niin paljon, jo pelkkiä kokemuksia, että on ihan mahdotonta edes yrittää yksin alkaa purkamaan. Ja kuitenkin se on edessä, tavalla tai toisella.

Omaa elämääni hallitsee yksinäisyys, olen erakkoluonne, erilainen persoonaltani, kuin suurin osa ihmisistä. Se erottaa ja saa tuntemaan outoutta, samoin kuin raskaat kokemukseni elämässä, lapsuudesta asti. Selviytyminen kaikesta.

Nyt koen, etten oikein enää jaksaisi pelkästään selviytyä, tahtoisin myös alkaa vihdoinkin elämään elämää, nyt siihen on vihdoinkin raottumassa tilaa. Mutta, ongelma onkin sitten siinä, etten osaa. Tapani elää elämää selviytyen kaikesta on juurtunut minuun? Ikäänkuin olisin jatkuvassa valmiudessa taistele ja pakene- moodissa ja oikeastaan en edes osaa ottaa elämää rennosti?

Yksinäisyyteni on suurelta osin omaa valintaa, koska tiedän kokemuksistani jääväni vain toisten jalkoihin, en osaa sosiaalisia pelisääntöjä, niitä kieroja eritoten, pahoitan ja suurella todennäköisyydellä pahoitan myös muiden mieltä pelkällä olemassaolollani? Kyllähän ihmiset ovat minua kohtaan naamat vastakkain kovin ihania, mutta on sitten heti kun selkänsä kääntää, niin samoin tein arvostellaan ja haukutaan. Se on minun kokemukseni muista.

Jatkuva, päivästä toiseen selviytyminen on ollut kuluttavaa ja raskasta. Samalla se on kaikkein helpointa, olla kohtaamatta omaa itseä, omia tunteita ja omia tarpeita. Ne kun saavat minussa niin suuren syyllisyyden aikaan, etten kestä sitä syyllisyyttä. Toistakymmentä vuotta kun tein kaikkeni ollakseni mieliksi aviomiehelle, joka jokatapauksessa ei ollut mihinkään tyytyväinen, vaan lyttyyn lyttäsi, haukkui ja arvosteli kaiken, siis ihan kaiken ja omilla puheillaan useat muutkin ihmiset uskomaan valheisiin ja lopulta olin itsekin siinä luulossa, etten ole edes ihminen. Siitä on ollut pitkä matka nousta takaisin, arvostamaan itseä ja luottamaan itseensä.

Vaan, ne tunteet ovat edelleen siellä jossakin, lakaistuina pois päiväjärjestyksestä. En kykene kohtaamaan niitä, liian kipeää. Olen lukinnut kaikki jonnekin, pois mielestä. Kuten oikeastaan kaiken muunkin kipeän, liian kipeän. En vaan yksin pysty käsittelemään, en pysty oikeastaan edes muistamaan, paitsi kun kuulen tai luen toisten tarinoita, joissa kerrotut tilanteet laukaisevat omat muistot ja pala omaa elämää alkaa vilahdella kuin filminauhana mielessäni. Muistan, tunnen, näen ja koen kaiken uudelleen ja en käsitä, miten olen edes hengissä vielä? Hämärästi tajuan olevani onnekas sen suhteen, että ylipäänsä olen hengissä ja samaan aikaan koen syyllisyyttä siitä, mitä olen joutunut kokemaan ja mitä lapset ovat joutuneet kokemaan, näkemään, todistamaan. Muistoihin tulvii lasten ilmeitä, kysymyksiä, ihmettelyä ja minua alkaa itkettää, se etten päässyt turvaan, olin eristettynä omassa kodissani ja yritin parhaani mukaan suojella lapsia, säästää heitä pahimmilta alistuen itse toisen mielipuoliseen tahtoon.

En osaa sääliä itseäni, en kaipaa toisten sääliä. Vain sitä, että ymmärtäisin itse, pääsisin jo vihdoinkin elämään elämää. Mutta, suurin työ taitaa olla vielä edessäpäin. Se odottaa kunnes kykenen kohtaamaan ja nyt tiedän etten yksin kykene tuohon työhön.

Minulla ei ole keinoja käsitellä omaa historiaani, pelkkä kirjoittaminen on pelkkiä sanoja toinen toisensa perään. Kirjaimia, sanoja on liian helppo lyödä paperiin, ulkoistaa asioita päänsisältä, mutta ilman tunnetta. Käsittelen asioitani kuin kone, kylmästi ja totuudellisesti, mutta ilman tunnetta. Nyt se on alkanut häiritä itseäni, koska ne tunteet kuitenkin pilkistävät aina väliin ja pyrkivät esiin. Yksin en vain kykene kohtaamaan niitä, koska ne ovat todellakin hyvin ahdistavia, tuhoavia suorastaan. Ja pelkään juuri sitä, tunteiden tuhoavaa voimaa.