Kun oma elämä alkaa olla seesteistä, niin ettei ole jatkuvia kriisejä ympärillä, huomaan itsessäni paljon sellaista, johon en ole aiemmin edes osannut kiinnittää huomiotani.

Tänään aamusella tunnistin kehossani ehkäpä ensimmäistä kertaa koko elämäni aikana lihas/niveljumin kaulaniskarangassa. Siis, sen, että kipeytyminen tulee siitä, että alue menee kovaksi ja siitä aiheutuu mm. epämääräinen päänsärky.

Yritän siis sanoa, että ensimmäistä kertaa elämäni aikana minulla on aikaa huomioida myös oman kehoni tuntemuksia, tunnistan niitä. Se on outoa, koska olen elämässäni vain puskenut eteenpäin, itsestäni välittämättä.

Mietin jälleen, miten en juuri nyt ole ollenkaan työkykyinen, siis jos minun olisi pitänyt aamusta kyetä töihin, en olisi jaksanut tai hammasta purren juuri ja juuri. Olen ilmeisen sitkeää sorttia, en ole aiemmin edes osannut kyseenalaistaa omaa jaksamistani, omaa oloani näin.

Nyt olen sen kynnyksellä, että minun on myönnettävä itselleni joitakin tosiasioita, eikä vain puskettava eteenpäin ja kiusattava itseäni. Yksi tosiasia on se, että olen yrittänyt jaksaa liian kauan elää ns. normaalia elämää, normaalin ihmisen elämää, terveen ihmisen elämää. Olen halunnut elää niin, välittämättä rajoituksistani, välittämättä kehostani tai siis olen välittänyt, mutten oikealla tavalla ole osannut huomioida sen erityisiä vaatimuksia.

Viime päivinä olen miettinyt sitä, miten oikeastaan jaksan juuri ja juuri arjen haasteet lasten kanssa kotosalla. Miten ihmeessä jaksaisinkaan, jos tähän pitäisi vielä lisaksi kokonainen työpäivä buukata päälle? En mitenkään. Jäisi sitten koti ja lapset oman väsymykseni varjoon.

Tänään tosiaan huomioin ensimmäistä kertaa lihaskireyden, on se ollut elämässäni aina, mutten ole tunnistanut sitä lainkaan. En ole ehtinyt kiinnittää huomiotani itseeni oikeastaan mitenkään. Kun jokin asia on ollut osa minua lapsuudesta asti, sen ns. epänormaaliuteen ei osaa kiinnittää riittävää huomiota. Olen vain yrittänyt pärjätä, tehdä ja elää elämää kuten muutkin, terveet ihmiset. Äärirajoilla, ylittäen tasaiseen tahtiin oman fyysisen jaksamisen rajat.

Yritän sopeutua ajatukseen, ettei kehoni ole terve, yritän hyväksyä sen osaksi itseäni. Tämä olisi pitänyt tehdä jo nuorena, mutta ei sitä silloin ymmärtänyt. Silloin ei ollut myöskään tietoa asiasta niin paljoa, nykyisin on jo enemmän tietoa.

Osa väsymyksistäni aiheutuu unettomista öistä. Siis nukun kyllä, mutta uni ei virkistä. Siihenkin vain tottuu, ja kun elää vuosia, ei enää edes tiedosta itse, että uni ei ole virkistävää unta. Sitten, kun kerrankin saa oikeasti nukutuksi, ja aamulla herää täysin levänneenä ja virkeänä, eron vasta huomaa. Tai kun lihakset ovat koko kehossa kireällä ja jännittyneinä kuukausikaupalla ja sitten kerrankin ne rentutuvat, kaikki kerrallaan ja huomaan eron. Nyt näitäkin on ollut useampia, niin että olen alkanut itsekin hahmottaa, ettei kroppani ole ollenkaan terve tai toimi normisti. Ei ole koskaan toiminut, kuten sen on pitänyt toimia.

Itselleni syy on ihan sama, ihan sama mikä kaiken tuon aiheuttaa, mutta normaalia päivää kroppani kanssa en varmaankaan ole ikinä kokenut, se on nyt itselleni varmistunut. Olen miettinyt myös viiimeaikoina sitäkin, millaista oikeasti olisi olla normaalisti toimivassa kehossa? Eikä niin, että jatkuvasti on tunne siitä, että kannan mukani 100kg ylimääräistä.

Vuosia ja taas vuosia olen yltänyt sisulla normaaliin, siihen terveen ihmisen mittaan. Lapsena yritin, tein ja ylitin omat voimavarani jatkuvasti. Siten olen elänyt myös koko myöhemmän elämäni.

Olisikohan jo aika alkaa vihdoinkin elämään sen minun todellisen fyysisen jaksamisen puitteissa? Alkaa etsiä keinoja esimerkiksi kunnon unen nukkumiseen ja lihasten rentoutukseen? Ainakin nyt oma vanha lääkitykseni on jo auttanut unen laatuun ja siihen, että koen jopa nukkuvani yöllä. Aamut eivät ole enää niin tuskaisia herätä, kroppa lähtee liikkeelle hieman paremmin. Ja nyt huomaan ensimmäisiä kertoja lihasten epänormaalia jäykkyyttä, joka ei helpota millään rentoutusharjoituksilla tai vastaavilla. Ja tuo epänormaali jäykkyys on siis ollut minulle normaalia.

Voisin sanoa, että minulle on kaikesta epänormaalista muodostunut normaali, ellen ole peräti syntynyt "epänormaalina", mistäpä sen voin tietää.