En oikein tiedä, mistä lähtisin liikkeelle? Siitäkö, että koen tässä uudessa kodissa olevan enemmän turvassa? Paksut seinät ympärillä luovat lapsuuden turvaa fyysisesti, koen olevani kotona. Tullessani tänään aamusta kotiin koulukyytikierrokselta, vastaan ei tullut enää ummehtunut likaisuuden ja viemärin haju, vaan vieno tuoksu. Pesemistä vielä riittää, pitkäksi aikaa vielä, mutta pahin on jo ohi.

Olen onnistunut kuormittamaan itseni siivouksilla ja nyt olen todella väsynyt. Väsymys aiheuttaa minulle sen, että sekoilen esimerkiksi kellonaikojen kanssa, luen kalenteria ihan miten sattuu ja hermoilen pienistäkin asioista. Pinna kiristyy herkästi.

Muuttohässäkkä jo itsessään oli kuormittava, samoin jatkuva "vääntö" ja tasapainottelu lasten isän kanssa on raskasta, hänen pitää itse aina hoksata asiat, kukaan kun ei voi mennä sanomaan hänelle suoraan mistään asiasta. Parisuhteeni on kovalla koetuksella omassa mielessäni, en saa siitä kiinni juuri nyt, en koe saavani parisuhteelta yhtään mitään ja en enää itse jaksa edes yrittää mitään. Lapsilla on niitä omia pieniä erityisyyksiään, joiden kanssa arkea on elettävä ja koko ajan on oltava "tarkkana" heidän kanssaan, koen etten voi hellittää yhtään, sillä kokemuksesta tiedän, että jos hetkeksi hellittää, se kostautuu kovin nopeasti ja tasaamiseen menee sitten paljon energiaa ja aikaa.

Juuri nyt kuljen elämässäni äärirajoilla, kovin kauan en jaksa tätä tahtia. Kaipaisin niin kovin edes pientä irtiottoa käikesta tästä, vaikkei elämäni olekaan niin kamalaa, mutta silti koen väsymistä minäkin. Kaipaisin huolenpitoa, lämpöä, rakkautta itsekin. Kukaan ei vain tunnu ymmärtävän minun tarpeitani, tai edes ylipäänsä sitä, että minullakin on tarpeita.

On kova paikka myöntää itse itselleni, että minullakin kenties on ylipäänsä tarpeita, joita en itse kykene täyttämään. Ei riitä, että huolehdin itse itsestäni. En voi kuitenkaan tulla kosketetuksi, en halatuksi, halutuksi, en näkyväksi ja huomioiduksi. Niihin juttuihin tarvitaan toinen ihminen, sellainen joka välittää minusta. Kaipaan rakkautta, sen kokemista, sitä, että rakkauden suojissa on hyvä levätä, ammentaa iloa ja voimaa elämään.

Se ei ole välittämistä, että mukaollaan parisuhteessa, jos ei kuitenkaan viitsitä nähdä vaivaa sen eteen. Olen sanonut usein miesystävälle, ettei minulle riitä se, että näen hänet aina vaan nukkumassa. Ei minulle riitä vartti aamuisin ja toinen mokoma iltaisin.

Tahtoisin joskus edes tehdä jotakin yhdessä, meillä ei ole mitään yhteistä, paitsi yöuni, joka sekin on miesystävällä häiriintynyt. Jokainen yö herään siihen, että miesystävä on hereillä keskellä yötä ja tekee omia juttujaan. Sekin loukkaa minua, hän nukkuu ollessaan kanssani ja sitten öisin on hereillä, kun minä nukun. En ymmärrä.

No, jokatapauksessa tänäänkin pidän siivouksettoman päivän, yritän kyetä kohtaamaan niitä piilotettuja tunteita, joita en ole kyennyt käsittelemään aiemmin, niitä muistoja, joiden tiedän tekevän kipeää. Yritän siis selviytyä omineni jälleen, ilman että saan etäisyyttä asioihin, ilman apua ja tukea, yksinäni.

Olen surullinen koko päivän, siihen asti kunnes lapset kotiutuvat ja sitten otan sen normiroolini äitinä. Jatkan selviytymistä, vaikka ihmettelenkin jo itsekin, miten ihmeessä kykenen, miten oikein jaksan? Mutta, eipä ole hirmuisesti vaihtoehtoja, ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin jaksaa ja selviytyä.

Semmoista on elämä.