Tapahtumarikas pariviikkoinen myöskin takana, kaikenlaisia pieniä ja vähän isompiakin epäonnen kantamoisia on sattunut. Monesti ei ole auttanut, kuin huokaista ja istahtaa alas hengittämään syvään pari kertaa tuumaten, että se on vain elämää, minun/meidän elämää. Ei auta marmattaa, ei kirota jne. Niistä kun ei ole apua, vaan on mentävä sen mukaan, mihin rahkeet riittävät ja yritettävä parhaansa.

Tänään jälleen aamusella huokaisin ja toivoin oikein hartaasti lomalle pääsyä. Lomalle tästä kaikesta, hetkeksi pois kaikesta tästä arjesta, siivouksista, jne. Eilen tajusin kovin yhtä äkkiä raadollisen totuuden itsestäni, ja siitä miten muka olen selviytynyt parikymmenvuotisesta kidutuksesta, joka jatkuu edelleen ja niinkauan, kuin lapset ovat alaikäisiä.

Paskanmarjat ole mitään selvinnyt, se kävi niin selväksi eilen klikatessani auki erään otsikon, jossa nainen kertoi oman tarinansa väkivaltaisesta ja mustasukkaisesta suhteestaan. Se olisi voinut olla yhtä hyvin oma tarinani. En ole antanut itselleni lupaa kohdata tunteitani, en ole alkuunkaan päässyt irti, mitä tulee menneisyyteeni. Eilen itkin, pienet kyyneleet valuivat kasvoillani lukiessani tuon naisen tekstiä, ahdisti, koin syyllisyyttä, vitutusta, harmitusta ja kaikkea muuta sekä ennenkaikkea tukahdutettuja muistoja nousi vuosien takaa esiin, tunsin uudelleen kaiken sen kivun, tuskan, hädän, epätoivon ja ihmetyksen, joita koin silloin ja yritin selittää itselleni parhainpäin kokemukseni.

Olen vuosikaudet vain yrittänyt jatkaa elämääni, olen tietoisesti pyrkinyt unohtamaan, jopa tahtonut antaa anteeksi kaikki, kunhan vain saisin elää omaa elämääni rauhassa, turvassa ilman mielipuolista kohtelua ja yrittänyt parhaani, että lapset eivät joutuisi kärsimään isänsä mielipuolisuudelta. Täyttä totuuttahan en voi tietää, en sitä, mikä on todellinen todellisuus lasten asustaessa vuoroviikoin isänsä luona? Tiedän vain sen vähän, jonka lapset ikäänkuin vahingossa paljastavat, ja kuitenkaan en voi puuttua joutumatta itse isän vihan kohteeksi ja sen uhalla, että lapset joutuvat kärsimään enemmän ja lisää. Tasapainoilu on niin kovin hankalaa kaikin puolin.

Lasten kohdalla en ole voinut antaa periksi, tasapainoilu jatkuu juuri siihen pisteeseen, kunnes viimeinenkin lapsista saavuttaa täysi-ikäisyyden. Joskus mietin, kuka voisi auttaa, mutta tiedän, että nyt saavutettu tilanne on paras mahdollinen?

Parashan olisi, jos lapset kuitenkin asuisivat kanssani, vaan se ei ole mahdollista. Lapset kärsivät isänsä luona ajoittain, he eivät voi olla siellä omia itsejään, eivät voi elää ja hengittää vapaasti, vaan juuri niinkuin isänsä haluaa. Minä esitän edelleen, että lapsilla on loistava isä, joka välittää ja huolehtii, kuten ennenkin avioliiton aikana, olen jälleen osa lasten isän valheellista kulissia ja se oksetttaa minua. Olen kietoutunut jälleen talutusnuoraan, tahtomattani ja huomaamattani. Vain, jotta rauha säilyy, vain jotta isänsä voi tuntea olonsa turvatuksi ja kasvonsa säilytetyiksi ihmisten edessä. Minusta viis, lapsista viis. Kunhan lasten isän kulissit pysyvät moitteettomina ja kunhan isä pysyy tyytyväisenä. Muista viis.

Tähän on siis tultu. Isänsä uhkailee minua kiertoteitse, ja lapsia aivopesee tällä hetkellä siihen, että isä muuttaa lasten kanssa toiselle paikkakunnalle. Se on kamalaa lapsille, jotka eivät halua muuttaa, heidän elämänsä on täällä, harrastukset, suku, ystävät ja koulut. Kaikki tuttua ja turvallista, sekä tietysti minä, heidän äitinsä. On jo tarpeeksi ikävä puolin ja toisin vuoroviikoin, itse en tulisi kestämään sitä, että näkisin lapsia niin harvoin, kuin mitä isä on mielessään ja lapsille kaavaillut. Isä ei voi noin vain sanella, en saattanut lapsia tähän maailmaan vain erotakseni heistä tahtomattani.

Tällä hetkellä lapset oireilevat vähän, olen miettinyt hiljaa mielessäni, olisiko aika lasten alkaa käymään perheneuvolassa? Uskaltavatko he avautua vielä? Ovatko he tarpeeksi isoja vai vieläkö toiveet paremmasta isästä ja suojelunhalu ja pelko isäänsä kohtaan estää heitä puhumasta totta? Isä on taitava hallitsemaan ihmisen mieltä, ihan kuten hän onnistuu vielä tanakin päivänä hallitsemaan minua ja minun elämääni, lasten kautta kiristäen. Ymmärtämättä, että hän aiheuttaa vahinkoa vain lapsille itselleen. Ja sitten niitä henkisiä traumoja joudutaan varhaisaikuisuudessa käsittelemään, sitten kun lapset itse hoksaavat ja tajuavat isänsä mielettömyyden. Tällä hetkellä lapset kokevat isänsä olevan välinpitämätön lapsia itsejään kohtaan. Isällä on rahaa, jolla tarpeentullen saa lapset hiljaisiksi lahjottua, mutta muutoin hän ei huolehdi lasten perustarpeista ollenkaan. Ja minulla on eron jälkeen ollut kädet sidottuina, en voi moittia, en arvostella isää kelleen, koska minut on leimattu isän taholta "hulluksi" akaksi, joka havittelee vain rahaa, vaikka totuus onkin päinvastainen ja isä on itse sellainen, kuin hän muita ihmisiä, minut mukaan lukien haukkuu ja arvostelee.

Olemme jokainen hengissä, mutta sitäkin olen miettinyt, onko tämä tällainen elämä nyt sitten sen arvoista? Olisiko vaan ollut vuosia sitten parempi, että isänsä olisi toteuttanut aikeensa ja todella tappanut koko perheen? Sitä tosiaan yritti kevyesti muutaman kerran. Jos en olisi herännyt ja tuulettanut keskellä yötä taloa, olisimme melkoisen varmasti kuolleet häkämyrkytykseen isänsä laittaessa peltejä takasta kiinni kesken lämmityksen. Tai kun lasten isä suunnitteli hankkivansa aseen meille kotiin? Tai kun hän monesti kysyi, ajaako auton kallionseinään koko perheen ollessa kyydissä tai ajaako auton vastaantulevan rekan alle? Tai kun hän kerran vei koko porukan mökille, tunnelma oli kovin outo ja surumielinen ja siltä reissulta jäi muistoksi kovin paljon omituisuuksia, joihin olen jälkeenpäin vasta ymmärtänyt motiivit.

Juuri nyt olemme puun ja kuoren välissä. Isä on pidettävä tyytyväisenä, hän hallinnoi lähestulkoon kaikkea, jotta voi kokea oman elämänsä hallintaa ja pysyy tyytyväisenä. Itse olen alistunut tähän pelleilyyn, toimin usein kuin robotti ja esitän osani vanhalla kaavalla. Kehun isää, totean kaiken olevan hyvin, ja samalla soimaan itseäni siitä, etten saa suutani auki, etten voi tehdä mitään sellaista, mikä johtaisi isän syyllisyyden tunteen herättämiseen, tai siihen, että isän maine jotenkin tahraantuisi. Se, mikä tapahtuu isän kodin seinien sisäpuolella, ei kuulu muille, ei edes minulle. Ja kaikki on hyvin niinkauan, kunhan isä pysyy tyytyväisenä.

Ja tässä tilanteessa lasten paras on, kun mistään suunnasta ei tule kapuloita rattaisiin hänen elämässään. Lasten kärsimyksiä on vaikea kuvailla silloin kun isänsä on "sillä tuulella". Ja niinkauan, kun lapset eivät uskalla puhua kokemuksistaan, on kovin vaikeaa minun tehdä mitään. Pitää olla tyytyväinen, että isä kuitenkin pitää kodin siistinä, lapset saavat ruokaa ja käyvät koulunsa ja saavat joskus tavata kavereitaankin.

Itse en voi kuin olla äiti lapsilleni, toinen vanhempi ja huolehtia lapsista hyvin omilla viikoillani. En voi kuin yrittää luoda itseluottamusta heille, kannustaa ja yrittää vielä kerran isänsä kanssa. Joudun valehtelemaan lapsilleni, kerron isänsä välittävän heistä, vaikkei hän sitä osaa näyttää lapsilleen. Kerron sydämestä, joka tuntee ja rakastaa, vaikkei se näy tai tunnu kokemuksina. Selitän lapsille isänsä käytöstä, milloin työväsymyksenä, milloin aikuisten huolilla, ja yritän saada lapset uskomaan, ettei isä tarkoita, mitä hän sanoo,että niin ei saa sanoa, tai tehdä mutta vihaisena ja väsyneenä ei kaikki aikuisetkaan osaa käyttäytyä, kuten aikuiset. Ja toistan kuin mantraa, että isä rakastaa kyllä lapsiaan. Ja usein kuulen lapsilta, miten sanovat minulle, ettei isä välitä ollenkaan heistä. Se tuntuu raskaalta ja niin todelta, mutten voi kertoa lapsille totuutta. Heidän pitää se itse hokata, ymmärtää.

Itse en voi kuin toimia normaalin aikuisen mallina lapsilleni. Joudun venymään täydellisen vanhemman ja aikuisen mittoihin omien lasteni läsnäollessa, näyttäen mahdollisimman tervettä mallia ihmisyydessä, käytöksessä, puheessa, toisten kohtelussa ja kunnioittamisessa. Selitän tunteita, sanoitan ja yritän pysyä kärryillä lasten kulloisista tarpeista, myös niistä sanomattomista.

Tiedän, että seurauksia joudutaan jokaisen lapsen kohdalla enemmän tai vähemmän selvittelemään. Paljon on kuitenkin lasten elämässä onneksi myös hyvää, niistä asioista muistutan usein, asiat tulevatkin puheeksi aina vasta lasten aloitteesta, itse en voi koskaan mitään asioita itse ottaa esille, koska isä leimaa minut manipuloijaksi, vaikken todellakaan ole samanlainen, kuin isä on itse.