Kirjoitettuani edellisen kirjoitukseni, tulin suunnattoman vihaiseksi. Onneksi olin yksin, tällä kertaa. Olin niin vihainen, mutta onneksi olen oppinut näköjään hillitsemään tuonkin tunteen.

Ennen olen vihan saattelema tehnyt kauaskantoisia jokotai päätöksiä, olen laittanut omaa elämääni kuntoon eri osa-alueilla ja elänyt sitten niiden valintojen mukaisesti. Nytkin olin jo kovin vähällä alkaa "laittamaan tuulemaan". Mutta, olenko nyt jälleen hieman vanhempi, vai mikä minua loppujen lopuksi esti?

Mutta, mitään en tehnyt kuitenkaan. En saanut edes vihan voimalla otettua sitä puhelua, jonka jossakin vaiheessa joudun jokatapauksessa tekemään. Meninkin vain sohvalle, suljin silmäni ja tunnistin oman ahdistukseni, joka paisui paisumistaan. Jotenkin ymmärsin, että tämä asia ei nyt vihan voimin ole selvitettävissä, vaan vaatii oikeasti pitkää ja vielä pidempää harkintaa, eri vaihtoehtojen miettimistä jne.

Tunnistaessa ahdistukseni, aloin myös miettiä syitä omaan olooni. Mietin, etteivät minun ahdistukseni syyt ole toisten ihmisten aiheuttamia, ehkä välillisesti, mutta kaikki kumpuaa omasta itsestäni ja käsillä olevista ajatuksistani, joista osan tiedän olevan vain seurausta väsymisestä kaikkeen, juuri nyt olemassa oleviin ongelmiin ja niiden alkaessa selvitä osanen kerrallaan. Kuin helpotuksen huokausta ja sitä, että vihdoinkin osalle asioista on olemassa nimi, syy miksi tietyt asiat ovat olleet hankalia, mahdottomia jne. ja on vaikuttanut jokaiseen perheenjäseneen tavalla tai toisella ja nyt en puhu itsestäni vaan jälkikasvusta. Mietin edellisiä vuosia pitkällä aikajanalla, yksi asia toisensa jälkeen selittyy ja alan itsekin ymmärtää. Samalla säälin, samalla olen vihainen, miksi ei aiemmin? Onneksi edes vasta nyt, vaikka luulen olevan jollain tapaa myöhäistä enää. Nyt pitää vain yksi asia kerrallaan ottaa haltuun, lapsen itsensä on tehtävä työ, en voi kuin tukea ja kannustaa. Mietin, jaksanko ja pakkohan se on jaksaa ja samalla tiedän, miten niin monilta asioilta olisi säästytty, jos tämäkin olisi tiedetty jo vuosia ja vuosia sitten? Elämä olisi ollut kaikkien kanssa ehkä sujuvampaa, helpompaa ja lapsi itse olisi onnistumisen kokemuksista hyötynyt, kuin että ainaista ihmettyä miksi hän, miksi toiset osaavat ja onnistuvat ja hän ei koskaan ja sitten masennus ja tavallaan luovuttaminen, ja siitä selviäminen ja elämän arvojen ja tavoitteiden uudellen rakentaminen ja ehkä tietty toiveikkuus, ehkäpä kaikki vielä järjestyy?

Pohdin sohvalla rauhassa itseäni, omia tunnetilojani. Sitä, etten kykene omaan työhöni, enää. Se, mikä tapahtui, tapahtui. Itseäni en voi siitä syyttää, vaan kollegoja. He toimivat väärin, tieten tahtoen tekivät vastoin ohjeistuksia ja sitten sattui mitä sattui. Olen vihainen syylle, jonka takia en kykene toimimaan omassa ammatissani enää. En tosin osaa hävetä sitä edes, enemmän työttömyys hävettää ja saa aikaan itseinhoa. Ja se, etten kelpaa tällä koulutuksella oikeastaan mihinkään toisaalle. Pelottaa oma tulevaisuus, ahdistaa. Koska en siedä itse tällaista köyhyyttä, olen nyt sietänyt sitä niin kauan ja nyt on se piste ylitetty, minun mittani on täysi köyhyyden suhteen.

Ahdistaa, koska en millään keksi, miten kykenen tämän asian setvimään. On liian paljon esteitä, ainakin omasta mielestäni, että yksi asia torppaa aina toisen. Opintotuella ja lainalla eläminen ei enää houkuta. Toisekseen, en kykene oppimaan uutta. Joten koen, että uudelleenkouluttautuminen on kohdallani poissuljettu.

Omaa ammattiani en kykene enää tekemään. Joten sen väylän työllistyminen on poissuljettu.

Mitä minulle sitten jää vaihtoehdoksi? Puhelinmyynti? Omassa kodissa tehtävä työ? Sellaisia ei taida olla olemassakaan. Yrittäjänä olen ollut ja se tie ei ole minua varten, kismittää edelleen se ajatus, että toimit rehellisesti ja sinut nyljetään kaikenmaailman lakisääteisten maksujen muodossa taloudellisesti kurjaan tilanteeseeen. Ei sovi minulle, ei niinkauan kuin lapset ovat samassa kodissa kanssani. Sitten ehkä, kun minun ei tarvitse huolehtia kuin itsestäni. Sitten voin elää teltassa, käydä peseytymässä uimahallissa ja pitää poste restante osoitetta ja syödä, kun rahaa on. Mutta lapsille se ei sovi. Tarvitsen lasten vuoksi säännöllisen tulon, heillä pitää olla ruokaa ja koti. Vaatteista en nyt puhu tai muustakaan, koska juuri nyt minusta tuntuu niin pahalta, kun mihinkään ei ole nytkään varaa.

Mutta, ihmisen on jotakin tehtävä työkseen. Olen pattitilanteessa. Ja en tiedä, miten tämän yhtälön kykenisin ratkaisemaan ja se kovin ahdistaa. Mielenpäällä on liikaa tällä hetkellä kuormitusta ja minusta edelleen tuntuu, että räjahdän, hetkenä minä hyvänsä. Kuin täyteen puhallettu ilmapallo. Poks.

Kohta olen ollut neljän seinän sisällä puoli vuotta. Häpeän mennä ulos, häpeän mennä ihmisten ilmoille. Otsassani kirkuu kuvaannollisesti työtön, työtön...joka taas on yhtä kuin paskaluuseriyhteiskunnanhäpeämätäpaisepaskiainen. Ei tunnu mukavalta.

Ja äitini osaa taidon, kääntää veistä haavassa, sirotella suolaa avohaavaan, kuin ihan tahallaan. Saapahan hänkin kerrankin "kostaa", minulle. Ilkeälle lapselle, joka ei koskaan auta häntä, ei kuskaa ja ei anna juoda kaljaa kylässä ollessaan, joten olen ihan huono ihminen vetäessäni rajat ja suojellessani omia lapsiani häneltä, puheiltaan jne. Hän ei hyväksy sitä, että minä olen oppinut vetämään rajan, hän ei ymmärrä sitä. Äitini ei joko muista tai ei halua muistaa kaikkea sitä, mitä olen hänen ja sisaruksieni eteen tehnyt, ja en halua itsekään muistaa, koska suututtaa ymmärrys menetystä lapsuudesta, vastuusta, joka ei kuulunut minulle. Kaikista huolista surkeana yritin parhaani, jotta äidillä ja muilla olisi ollut elämä helpompaa, parempaa.

Olen katkera myöhemmin työelämässä tapahtuneista asioista, niihin joihin en itse voinut vaikuttaa, siitä miten asiat hoidettiin tai oikeammin jätettiin hoitamatta, jäin yksin. Olen niin katkera surkeasta avioliitosta, johon tärvääntyi koko elämäni, Ja siitä, miten eron jälkeen olen jäänyt yksin, olen jäänyt välistäputojan asemaan kaikessa. Ennekaikkea olen jäänyt niin yksin, jokaisessa asiassa, jokaisessa tilanteessa. Se saa minut vihaiseksi myös.

Olen vihainen miesystävälle jopa. Hän ei näe, ei kuule hätääni. Kerron, hän ei ilmeisesti ymmärrä tai halua ymmärtää? En tiedä, vihaisena teen myöskin vääriä tulkintoja ihmisistä ja asioista. Tulee lauottua asioita, joita kadun minäkin myöhemmin.pyytelen anteeksi. Koen huonoa omaatuntoa omasta pahasta olostani, jota yritän vierittää toisen niskaan, vaikka tiedän järjellä, että parhaansa tekee hänkin.